Kulutusmyyttien top 10

Vaikka kestävästä taloudesta tiedetään nykyään yhä enemmän, suomalaisten kulutuksesta ja sen ympäristövaikutuksista vallitsee sitkeitä myyttejä, jotka jatkavat elämäänsä faktoista piittaamatta. Myyttien sokeisiin pisteisiin mahtuu paitsi selvästi vääriä tietoja myös lillukanvarsiin takertumista ja historian unohtamista. Kulutusmyyttien top 10 listaa yleisimmät harhaluulot ja joitakin viime vuosien valaisevimmista tutkimustuloksista.

1) Myytti: Suomi on ollut ”aina” kulutusyhteiskunta

Fakta: Suomen kehitys kulutusyhteiskunnaksi alkoi toden teolla vasta 1950-luvulla. Kulutuksen rakenne muuttui 1960-luvulla, kun yhä suurempi osa kulutusmenoista käytettiin liikkumiseen, asumiseen ja virkistykseen. Vasta 1980-luvun Suomea voitiin kuitenkin kutsua jonkinlaiseksi runsauden yhteiskunnaksi.

2) Myytti: Hyvinvoinnin kasvu ja luonnonvarojen kulutus kulkevat käsi kädessä

Fakta: Suomi on ollut köyhyyden voittamisen ja hyvinvoinnin edellytysten rakentamisen menestystarina. Nyt suomalaisten kulutus on kuitenkin paisunut kestämättömiin mittoihin, eikä hyvinvointi ole enää lisääntynyt vaurastumisen myötä. Kun hyvinvoinnin mittarina käytetään niin sanottua aidon kehityksen indikaattoria (Genuine Progress Indicator, GPI),  suomalaisten hyvinvointi on itse asiassa vähentynyt 1990-luvulta lähtien.

3) Myytti: Ylikulutus johtuu ”turhakkeista”

Fakta:  Vuoden turhakkeen tittelin ansainneet hampurilaisaterioiden kylkiäiset, vaipankätkijät ja lehtipuhaltimet voivat ärsyttää, mutta niitä välttelemällä ei vielä ratkaista ilmastohaastetta. Ympäristön kannalta olennaista on arkinen kuluttaminen: asuminen, liikkuminen ja ruokailu. Niistä syntyy valtaosa kulutuksen ympäristövaikutuksista, joten kulutuksen kokonaismerkitys on pitkälti kiinni siitä, millaisia valintoja näillä elämänalueilla tehdään. Erityisesti ruuan kohdalla huomio on pitkään suuntautunut suhteellisen epäolennaisiin seikkoihin: kauppakassien sijaan pitää miettiä kassien sisältöä, pakkausten sijaan hävikkiä ja tuontiruuan sijaan kauppamatkoja.

4) Myytti: Ylikulutus johtuu hedonististen shoppailijoiden heräteostoksista

Fakta: Kestämättömistä kulutustavoista on usein syyllistetty heräteostoksista elämyksiä hakevia shoppailijoita. Esimerkiksi vaatteiden osuus on kuitenkin vain muutamia prosentteja keskimääräisen suomalaisen ilmastokuormasta. Arkiseen välttämättömyyskulutukseen voi myös olla jopa vaikeampi puuttua kuin shoppailuun, sillä välttämättömyysostoksia  leimaa tutkimusten mukaan usein välinearvoisuus ja rutiininomaisuus. Vaikkapa Ekosähkön tilaaminen ei rakenna identiteettiä samalla tavalla kuin kotimaiseen ekodesigniin pukeutuminen. Kuitenkin sähköyhtiön valinta on ilmastovaikutuksiltaan kaikkein suurimpia kulutuspäätöksiä.

5) Myytti: Laaja ympäristöherätys ratkaisee ylikulutusongelman

Fakta: Pehmeät arvot ovat olleet nousussa länsimaissa jo 1990-luvun taitteesta lähtien. Suomalaiset ovat huolissaan esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, ja kyselyiden mukaan suuri osa kuluttajista olisi valmis tinkimään omasta kulutuksestaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Myös jätteiden lajitteluun, energiansäästöön ja joukkoliikenteen käyttöön suhtaudutaan suopeasti. Nykyinen infrastruktuuri, tarjonta, markkinoiden ja talouden lait eivät usein kuitenkaan tue kestävämpiä valintoja. Esimerkiksi OECD-maissa ympäristöverot tuottavat alle kymmenen prosenttia kaikista verotuloista. Tätä epäsuhtaa ympäristökysymyksiin ”herääminen” ei useinkaan riitä tasapainottamaan.

6) Myytti: Kuluttajakuninkaat johtavat ympäristövallankumousta

Fakta: Kulutusta on yritetty hillitä vetoamalla kuluttajiin erilaisten ympäristövinkkien muodossa. Tutkimusten mukaan kuluttajat ovat kuitenkin vain harvoin olleet avaintekijöitä markkinoiden vihertämisessä. Viime vuosien vaikuttavimmista toimenpiteistä on enimmäkseen päätetty poliittisesti ja/tai suurempien yritysten johdossa. Eri toimijoiden vaikutusmahdollisuuksista kertoo jotakin myös se, että ihmiskunnan aiheuttamista ympäristöhaitoista jopa kolmannes on maailman 3000 suurimman yrityksen aiheuttamaa.

7) Myytti: Ekotehokkuus ja palvelutalous hoitavat ympäristöhaasteet

Fakta: Kuluttajavalistuksen ohella Suomessa on panostettu ekotehokkuusparannuksiin ja talouden palveluvaltaisuuden kasvattamiseen. Kestävän talouskasvun tavoittelua mutkistaa kuitenkin niin sanottu rebound-ilmiö: resurssien käytön tehostuminen ei vähennäkään suoraan luonnonvarojen kulutusta. Ilmiö tunnetaan taloustieteessä Jevonsin paradoksina, ja sen mukaan jonkin resurssin käytön tehostuminen johtaa keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä tämän resurssin käytön lisääntymiseen eikä niinkään vähentymiseen. Tim Jacksonin mukaan paradoksi näkyy globaalissa taloudessa tilanteena, jossa esimerkiksi yhden dollarin tuottamiseen tarvittavan energian määrä on laskenut kolmanneksella viimeksi kuluneen kolmen vuosikymmenen aikana. Toimeliaisuuden määrän lisääntyminen on kuitenkin syönyt ekotehokkuusedut, ja vuoden 1990 jälkeen maapallon energiankäyttöön liittyvät päästöt ovat lisääntyneet 40 prosenttia.

8) Myytti: Suomen korkeat päästöt johtuvat teollisuuden rakenteesta – ei niinkään kulutuksesta

Fakta: Raskas vientiteollisuus on usein selityksenä, kun Suomen korkeaa luonnonvarojen kulutusta ja kasvihuonekaasupäästöjä pyritään selittämään. Selitys pitää kuitenkin vain osittain paikkansa, sillä laajan ENVIMAT-tutkimuksen mukaan Suomen tuontiin sisältyy ulkoistettuja ympäristövaikutuksia suunnilleen yhtä paljon kuin mitä vientiin menee. Itse asiassa Suomen kansantalouden aiheuttamista ilmasto- ja muista ympäristövaikutuksista runsaat puolet kohdentuu kotimaan kulutukseen ja investointeihin.

9) Myytti: Kaikki vähänkään kannattavat ekotehostamistoimet on jo tehty Suomessa

Fakta: Tutkimusten perusteella suomalaisten tuotteiden päästöintensiteetti euroa kohden on kansainvälisesti katsottuna suhteellisen korkea. Esimerkiksi Ruotsissa, Saksassa ja Espanjassa tuotetaan massa- ja paperituotteita, elintarvikkeita, perusmetalleja, jätehuolto- ja kiinteistöpalveluita pienemmillä päästöillä. Ainoastaan mineraalituotteita ja ilmaliikennettä tuotettiin Suomessa pienemmillä kotimaisilla päästöillä kuin aiemmin mainituissa vertailumaissa

10) Myytti: Ympäristöhaasteiden kriisiytyminen on väistämätöntä

Fakta: Ympäristön puolesta on vielä monia keinoja käyttämättä. Erilaisten tuotantoprosesseiden, tuotteiden ja palveluiden ekotehostamisen ohella voidaan hillitä kulutustarpeiden syntymistä esimerkiksi paremmalla yhdyskuntasuunnittelulla. Ympäristön kantokyvyn rajat pitää sisällyttää politiikkaan ilmastolain kaltaisilla keinoilla, ja kasvihuonekaasupäästörajojen tyyppisiä välineitä tarvitaan myös muille kriittisille sektoreille. Poliittisen ja taloudellisen muutoksen oheen tarvitaan iso kulttuurinen muutos, joka tekee kestävistä toimintatavoista normaaleja – parhaimmillaan myös helppoja, hauskoja ja halpoja.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Kulutus.fi-blogissa.

Kasvukeskustelua ja vapautushommia

Jouduin kesän aikana toistuvasti vastaamaan kymykseen siitä, mitä annettavaa Suomeen rantautuneella  degrowth-keskustelulla oikein on. Mistä on kyse? Eikö kasvukritiikki ole 70-luvun haamuja? Mitä vaihtoehtoja degrowth-liikkeellä muka on tarjota? On ollut ihan terveellistä yrittää muotoilla villakoiran ydintä Facebook-keskusteluissa, kesäjuhlilla ja ystävien lasten synttäreillä. Nyt tiedän jo, millä kärjellä aloitan: minulle degrowth-keskustelussa on kyse ennen kaikkea poliittisesta tilan ottamisesta ja B-suunnitelman luomisesta.

Tämän ajattelutavan lähtökohtana on siis idea siitä, että talouskasvun tavoittelu vie yhteiskunnassamme kohtuuttomasti tilaa tärkeämmiltä asioilta kuten ympäristöongelmien ratkaisulta ja sosiaaliselta hyvinvoinnilta. Talouskasvu näyttäytyy yhtäältä pakkona ja yhteiskuntarauhan säilyttämisen edellytyksenä, toisaalta kulttuurissamme tuntuu vallitsevan suoranainen kasvufetissi. Ajattelen, että jos tälle pakolle saataisiin vaihtoehtoja, ongelmallisiin kehityskulkuihin olisi helpompi puuttua.

Samalla esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunta ja biodiversiteetin säilyttäminen saattavat hyvinkin kääntää talouden laskuun. Mikäli näin tapahtuu, haluan, että yhteiskuntamme osaa luovia tilanteessa pehmeästi ilman työttömyyden, köyhyyden ja valtion velan räjähdysmäistä kasvua. Ylipäänsä: mikäli tällaista B-suunnitelmaa ei ole, ongelmien ratkaisemiseksi tarvittavat askeleet saattavat näyttäytyä liian suurina, eikä niitä uskalleta ottaa.

Miten muutamat degrowth keskustelun kansainväliset nimet hahmottavat keskustelun ydinkysymyksen? Tykkään Jeroen van den Berghin provokaatiosta, jonka mukaan pääasia olisi, että valtiot vain relaisivat kasvun suhteen. BKT:n heilahduksille suuntaan tai toiseen ei kannattaisi pahemmin korvaansa lotkauttaa, ainakaan politiikan puolella. Taloudessa BKT voisi toimia yhtenä mittarina muiden (tärkeämpien) rinnalla. Myös ranskalaisen  décroissance-liikkeen johtava aivo, Serge Latouche, on määritellyt degrowthin ennen kaikkea vapauttavaksi termiksi.

Mistä sitten pitäisi vapautua? Joachim Spangenberg erottelee kasvuilmiön kolme erilaista puolta: ensinnäkin kehitystä suuntaavan kasvupuheen, toiseksi kasvua ajavan politiikan ja vasta kolmanneksi itse talouskasvun seurauksineen. On tärkeää ymmärtää, mikä ilmiön puoli mihinkin ongelmaan vaikuttaa, jolloin myös toimenpiteet voidaan kohdistaa oikein. Esimerkiksi kasvua ajavan politiikan seuraukset saattavat olla päinvastaisia itse kasvun seurannaisvaikutusten kanssa

Lopulta ekologisen taloustieteen keskeinen hahmo Joan Martínez-Alier kumppaneineen ovat kiteyttäneet viisaasti sen, minkälaiset käsitteet ovat hyödyllisiä. Degrowthin ja kestävän kehityksen kaltaisten käsitteiden laatua pitäisi arvioida sen perusteella, missä määrin ne pystyvät saamaan aikaan muutosta itse määrittelemäänsä suuntaan – oli kyse sitten poliittisen tilan raivaamisesta tai kasvuvapaan yhteiskunnan luomisesta. Olisi kohtuutonta odottaa, että vasta siivilleen pyrähtäneellä liikkeellä olisi valmis vaihtoehtosuunnitelma takataskussaan. Vähintäänkin vapauttavia ajatuksia on kuitenkin luvassa 24. syyskuuta, kun Peter Victor, Tim Jackson ja Serge Latouche nousevat Vanhan ylioppilastalon lavalle. Tervetuloa silloin!

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Kulutus.fi-blogissa

Minun, meidän ja John Stuart Millin degrowth

Olen ollut mukana rakentamassa Suomeen verkostoa degrowth-käsitteen ympärille. Käsitteelle ei ole vielä virallista suomennosta. Suosittuja vaihtoehtoja ovat olleet ainakin kohtuutalous, kasvuton talous, kestotalous ja myötämäkiyhteiskunta. On ollut jännittävää huomata, miten monia ihmisiä kasvukeskustelu kiehtoo tänä aikana. Verkoston ensimmäiseen tapaamiseen tuli 25 ihmistä, mutta Suomen sosiaalifoorumissa huhtikuussa pidetyssä seminaarissa osallistujia oli jo yli parisataa.

Samalla olen huomannut, että kasvukeskustelun tulokulmat ja kriittisistä huomioista tehdyt päätelmät ovat hieman erilaisia. Tämä on ymmärrettävää, sillä kasvumania tuntuu puskeneen yhteiskunnan joka kolkkaan – vaihtelevin seurauksin. Minua itseäni hiertää eniten ympäristöhuoli. Esimerkiksi omalla alallani kulutustutkimuksessa on paljon esimerkkejä siitä, miten kulutusmäärien kasvu syö jatkuvasti ekotehokkuuden saralla saavutettuja parannuksia: henkilöautoliikenne ja kotitalouksien sähkölaitteet ovat tästä vain muutamia esimerkkejä.

Ilmiö on huomattu myös taloustieteessä: Jevonsin paradoksin mukaan jonkin resurssin käytön tehostuminen johtaa keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä tämän resurssin käytön lisääntymiseen, eikä niinkään vähentymiseen. Samalla palvelu- ja immateriaalitalouteen liitetyt toiveet ovat toistaiseksi osoittautuneet ylimitoitetuiksi. Tim Jacksonin mukaan suhteellista irtikytkentää talouden ja ympäristövaikutusten välillä on kyllä tapahtunut, ja esimerkiksi yhden dollarin tuottamiseen tarvittavan energian määrä on laskenut kolmanneksella viimeksi kuluneen kolmen vuosikymmenen aikana. Toimeliaisuuden määrän lisääntyminen on kuitenkin syönyt ekotehokkuusedut, ja vuoden 1990 jälkeen maapallon energiankäyttöön liittyvät päästöt ovat lisääntyneet 40 prosenttia.

Olen huomannut, että en ole huoleni kanssa yksin. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että kriittinen suhtautuminen ”ikuiseen kasvuun” on nykyisin hyvin yleistä. Luulen kuitenkin, että jos kasvua ryhdyttäisiin purkamaan heti huomenna, monelle tulisi hätä käteen. Ajatus työpaikkojen ja hyvinvointipalvelujen kasvukytköksestä on todennäköisesti vielä yleisempi kuin tuo aiemmin mainitsemani kasvukritiikki. Lisäksi käsitys kasvun siunauksellisuudesta tuntuu olevan erityisen iskostunut monien avainasemassa olevien toimijoiden ajattelutapaan.

Kaikesta huolimatta on hämmentävää, kuten Tim Jackson toteaa, ettei tässä lukemattomien tutkimusten ja selvitysten maailmassa ole kehitetty juuri minkäänlaisia makrotaloudellisia malleja, joissa olisi katsottu, miten talouden perustekijät kuten työllisyys ja investoinnit kehittyvät, jos pääoman kerryttämistä hidastettaisiinkin hallitusti. Sitä ei vain tiedetä. Virkistävän poikkeuksen muodostavat Peter Victorin Kanadalle laatimat skenaariot, joissa muun muassa työttömyyden ja köyhyyden puolittaminen onnistuvat samalla, kun talouden kasvu jäähdytetään 25 vuoden kuluessa. Keskeisiä keinoja ovat investointien siirto yksityisistä julkisiin hyödykkeisiin sekä palkkatyöhön käytettyjen tuntien vähentäminen ja tasaisempi jakaminen. Victor kuitenkin toteaa, ettei onnistuminen ole varmaa: jos muutos tapahtuu hallitsemattomasti, seurauksena on romahdus.

Minusta Victorin pioneerityötä pitäisi jatkaa Suomessa. Maallemme tarvittaisiin oma degrowth-skenaario, jos käykin ilmi, ettei jatkuva kasvu ole enää syystä tai toisesta mahdollista – tai haluttavaa. Tähän työhön tarvitaan kipeästi taloustieteilijöitä. Lisäksi tarvitaan rohkeita polittisia toimijoita, lukuisten alojen tutkijoita sekä  kansalaisia, jotka ovat valmiita kehittelemään vaihtoehtoisia malleja myös ruohonjuuritasolta käsin. Tarvitsemme laajaa yhteiskunnallista keskustelua: epäpyhiä alliansseja ennemmin kuin oikeassa olijoita.  Talousjärjestelmä ei ole vielä valmis. Mutta olisi korkea aika sille, että talouden välinearvojen sijaan saisimme poliittista tilaa keskittyä niihin asioihin, joilla on aidosti väliä. Uskon, että näin taloustieteen oppi-isä John Stuart Millkin haluaisi meidän toimivan.

(Kirjoitus on julkaistu aiemmin Kulutus.fi-blogissa)