Kasvukritiikki ei johda muutokseen

Talous ja kasvun puute ovat olleet uutisten kuumimpia aiheita viime vuosina. Samaan aikaan kasvukritiikin uusin aalto on saapunut Suomeen degrowth-keskustelun myötä. Juuri julkaistussa väitöskirjassani esitän, että kasvukritiikki tukee pohjimmiltaan nykytaloudessa pitäytymistä. Syy löytyy inhimillisestä taipumuksestamme hahmottaa asioita tarinoiden kautta.

Kriittisessä kasvukeskustelussa ei ole tarinan ominaisuuksia, sillä siinä argumentit on järjestetty niin, että ne sotivat alkuperäiseen tarinan osia vastaan. Kritiikki ei siis pysty luomaan vallitsevan kasvukertomuksen kanssa kilpailevaa tarinaa. Näin siitä tulee poliittista melua, joka vain lisää epävarmuutta talouden kentälle. Ja koska tuulisina aikoina kaivataan vakautta, kritiikki johtaa paradoksaalisesti tilanteeseen, jossa tarraudumme entistä vahvemmin alkuperäiseen kasvutarinaan.

Jos palataan perusasioihin, minkälainen on se suomalainen kasvutarina, jota degrowth-keskustelussakin kritisoidaan? Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisemassa väitöskirjassani analysoin Suomen kestävän kulutuksen ja tuotannon ohjelmaan (2003-2010) vaikuttaneiden toimijoiden haastatteluja. Niiden perusteella kyse on tarinasta, jossa Suomi määritellään runsaasti raaka-aineita käyttäväksi maaksi, jossa vientiteollisuuden ja hyvinvoinnin yhteys on saumaton. Tarinan edetessä Suomi joutuu monenlaisten taloudellisten ja ympäristöhaasteiden ristituleen. Hyvinvointi on uhattuna.

Tarinan loppuepisodissa taloudelle annetaan etulyöntiasema. Valtiovarainministeriö jyrähtää viimeisen sanan. Kasvu jatkuu – Suomi selviää.

Kasvukriitikkojen mukaan Suomen talouden ongelmat eivät ole kovin suuria siihen verrattuna, että ympäristön kantokyky on globaalisti uhattuna. Alati lisääntyvä talouskasvu ei enää paranna onnellisuutta ja hyvinvointia Suomessa. Tarvittaisiin rakenteellista muutosta, joka perustuisi demokratialle, ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin priorisoinnille. Mitä tämä tarkoittaisi käytännössä, jää maailmanparannuspuheissa auki.

Väitöskirjani mukaan perinteisen kasvutarinan vaihtoehdoksi muodostuu ekotehokkaan talouden tarina. Ideana on, että talous voi hyötyä ympäristöhaasteiden myötä syntyvistä teknologiamarkkinoista.

Kertomus ekotehokkaasta taloudesta on vain hieman kehitelty versio vanhasta kasvutarinasta. Sen peruskivenä on tuttu ajatus siitä, että vahvalla kasvutaloudella ja inhimillisellä hyvinvoinnilla on elimellinen yhteys. Siksi ekotehokkaan talouden tarina on myös helposti omaksuttavissa.

Kuitenkin myös kasvukritiikistä voi ponnistaa positiivinen muutosvoima, mikäli sen nostamista aineksista rakennetaan omaa tarinaa. Tarvitaan makrotaloudellisia malleja, joissa kuvataan mahdollisuuksia saada talous kestävälle uralle ilman jatkuvaa kasvua. Konkreettisesti kyse voi olla myös sellaisen taloudellisen toiminnan yleistymisestä, jossa voittojen tavoittelu ei ole pääasiallinen motiivi. Uudenlaisten tarinoiden kehittely tukee demokratiaa: se tekee valinnan mahdolliseksi.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Turun Sanomissa (27.7.2012)

Advertisements

Matkalippuja ympäristöviisaaseen talouteen

Talouden ympäristöuudistuksilla voidaan luoda uusia työpaikkoja, kasvattaa taloutta ja keventää ympäristökuormitusta. Tämä viesti on jo pitkään ollut osa Vihreiden perusjargonia, ja viimeistään viime vuosina siitä on myös tullut osa suomalaisen politiikan  peruskauraa – ainakin puheen tasolla.

Investointien vihertäminen ja taloudellisen toiminnan ympäristövaikutusten verottaminen ovatkin välttämätön osa polkua, joka johtaa kestävämpään talouteen. Nykyisessä keskustelussa on kuitenkin kaksi sokeaa pistettä.

Ensimmäinen sokea piste liittyy ympäristön rajojen parempaan tunnistamiseen ja poliittiseen tunnustamiseen. WWF:n juuri ilmestyneessä Living Planet -raportissa todetaan, että ihminen käyttää tällä hetkellä uusiutuvia luonnonvaroja puolentoista maapallon tuotantokapasiteetin verran. Esimerkiksi ilmastopolitiikan puolella onkin nyt yritetty luoda maailmanlaajuista sopimusta, jolla kasvihuonekaasupäästöt saataisiin rajoitettua yhden pallon kestämään mittaan. Toistaiseksi polku on ollut kivinen.

Lisäksi ilmasto ei ole suinkaan ainut ympäristön osa-alue, jossa ihmistoiminta aiheuttaa kestämätöntä painetta. Esimerkiksi kasveille tärkeän ravintoaineen, typen, kierto ja luonnon monimuotoisuus ovat uhattuina. Minkälaisia erilaisia rajoja uusiutuvien ja uusiutumattomien luonnonvarojen käytölle, päästöille ja vaarallisille aineille tarvittaisiin, jotta ekosysteemit ja ihmiskunta voisivat kukoistaa myös tulevaisuudessa? Minkälaista olisi ”kestävien kattojen” ympäristöpolitiikka? Tähän valtavaan kysymykseen ei ole vielä löydetty kokonaisvaltaista vastausta.

Minusta on kuitenkin periaatteessa helppoa kuvitella maailma, jossa erilaisten luonnonvarojen käytölle on asetettu tiukat rajat, ja talous toimii niiden puitteissa. Kööpenhaminan ilmastokokouksen jälkeisessä poliittisessa krapulassa on kuitenkin yhä vaikeampaa uskoa, että tiukkoja luonnonvararajoituksia asetettaisiin vapaaehtoisesti, sillä se vahingoittaisi tämän hetken taloudellisia etuja.

Valtavirran ympäristötalouspuheen toinen sokea piste liittyykin kasvuun sidottuun makrotalousmalliin ja laajemmin ottaen kasvun kulttuuriin. Mikäli nyt asetettaisiin tiukkoja käyttörajoitteita luonnonvaroille, talous voisi todella kääntyä laskuun. Työttömyyden, köyhyyden ja valtion velan syventyminen olisivat täysin mahdollisia.

Talous ei ole kuitenkaan luontoa. Se on ihmisten luomus, jota ihmiset voivat myös muuttaa. Me tarvitsemme talousjärjestelmän, joka huomioi ympäristön rajat – ja kestää näiden rajojen huomioimisen seuraukset. Kiinnostavaa työtä tällaisen talouden eteen on tehnyt esimerkiksi kanadalainen ympäristötieteen professori Peter Victor, joka syyskuussa vieraili Suomessa Kasvu murroksessa -konferenssin puhujana.

Talousjärjestelmän ohella muutoksia pitää tapahtua myös käytännön kulutus- ja tuotantorakenteissa ja koko kulttuurissa: tuotannon ekotehostamisen ohella pitää miettiä tarpeisiin vastaamista kokonaan uudelleen  – ja myös itse tarpeet ansaitsevat ajatuksen jos toisenkin. Ympäristöviisas talous on niin valtava projekti, ettei sitä voi toteuttaa vain yhteiskunnan ylätasolta ohjaillen. Fiksujen kuluttajien ohella tarvitaan myös kekseliäitä ja kokeilunhaluisia järjestöjä, yrityksiä ja paikallisyhteisöjä taloyhtiöistä seurakuntiin.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Outi Alanko-Kahiluodon blogikutsuilla.

Kasvukeskustelua ja vapautushommia

Jouduin kesän aikana toistuvasti vastaamaan kymykseen siitä, mitä annettavaa Suomeen rantautuneella  degrowth-keskustelulla oikein on. Mistä on kyse? Eikö kasvukritiikki ole 70-luvun haamuja? Mitä vaihtoehtoja degrowth-liikkeellä muka on tarjota? On ollut ihan terveellistä yrittää muotoilla villakoiran ydintä Facebook-keskusteluissa, kesäjuhlilla ja ystävien lasten synttäreillä. Nyt tiedän jo, millä kärjellä aloitan: minulle degrowth-keskustelussa on kyse ennen kaikkea poliittisesta tilan ottamisesta ja B-suunnitelman luomisesta.

Tämän ajattelutavan lähtökohtana on siis idea siitä, että talouskasvun tavoittelu vie yhteiskunnassamme kohtuuttomasti tilaa tärkeämmiltä asioilta kuten ympäristöongelmien ratkaisulta ja sosiaaliselta hyvinvoinnilta. Talouskasvu näyttäytyy yhtäältä pakkona ja yhteiskuntarauhan säilyttämisen edellytyksenä, toisaalta kulttuurissamme tuntuu vallitsevan suoranainen kasvufetissi. Ajattelen, että jos tälle pakolle saataisiin vaihtoehtoja, ongelmallisiin kehityskulkuihin olisi helpompi puuttua.

Samalla esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunta ja biodiversiteetin säilyttäminen saattavat hyvinkin kääntää talouden laskuun. Mikäli näin tapahtuu, haluan, että yhteiskuntamme osaa luovia tilanteessa pehmeästi ilman työttömyyden, köyhyyden ja valtion velan räjähdysmäistä kasvua. Ylipäänsä: mikäli tällaista B-suunnitelmaa ei ole, ongelmien ratkaisemiseksi tarvittavat askeleet saattavat näyttäytyä liian suurina, eikä niitä uskalleta ottaa.

Miten muutamat degrowth keskustelun kansainväliset nimet hahmottavat keskustelun ydinkysymyksen? Tykkään Jeroen van den Berghin provokaatiosta, jonka mukaan pääasia olisi, että valtiot vain relaisivat kasvun suhteen. BKT:n heilahduksille suuntaan tai toiseen ei kannattaisi pahemmin korvaansa lotkauttaa, ainakaan politiikan puolella. Taloudessa BKT voisi toimia yhtenä mittarina muiden (tärkeämpien) rinnalla. Myös ranskalaisen  décroissance-liikkeen johtava aivo, Serge Latouche, on määritellyt degrowthin ennen kaikkea vapauttavaksi termiksi.

Mistä sitten pitäisi vapautua? Joachim Spangenberg erottelee kasvuilmiön kolme erilaista puolta: ensinnäkin kehitystä suuntaavan kasvupuheen, toiseksi kasvua ajavan politiikan ja vasta kolmanneksi itse talouskasvun seurauksineen. On tärkeää ymmärtää, mikä ilmiön puoli mihinkin ongelmaan vaikuttaa, jolloin myös toimenpiteet voidaan kohdistaa oikein. Esimerkiksi kasvua ajavan politiikan seuraukset saattavat olla päinvastaisia itse kasvun seurannaisvaikutusten kanssa

Lopulta ekologisen taloustieteen keskeinen hahmo Joan Martínez-Alier kumppaneineen ovat kiteyttäneet viisaasti sen, minkälaiset käsitteet ovat hyödyllisiä. Degrowthin ja kestävän kehityksen kaltaisten käsitteiden laatua pitäisi arvioida sen perusteella, missä määrin ne pystyvät saamaan aikaan muutosta itse määrittelemäänsä suuntaan – oli kyse sitten poliittisen tilan raivaamisesta tai kasvuvapaan yhteiskunnan luomisesta. Olisi kohtuutonta odottaa, että vasta siivilleen pyrähtäneellä liikkeellä olisi valmis vaihtoehtosuunnitelma takataskussaan. Vähintäänkin vapauttavia ajatuksia on kuitenkin luvassa 24. syyskuuta, kun Peter Victor, Tim Jackson ja Serge Latouche nousevat Vanhan ylioppilastalon lavalle. Tervetuloa silloin!

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Kulutus.fi-blogissa