Degrowth ja kolme havaintoa – Esitys Sosiaalipoliittisen yhdistyksen seminaarissa

Advertisements

Kasvukritiikki ei johda muutokseen

Talous ja kasvun puute ovat olleet uutisten kuumimpia aiheita viime vuosina. Samaan aikaan kasvukritiikin uusin aalto on saapunut Suomeen degrowth-keskustelun myötä. Juuri julkaistussa väitöskirjassani esitän, että kasvukritiikki tukee pohjimmiltaan nykytaloudessa pitäytymistä. Syy löytyy inhimillisestä taipumuksestamme hahmottaa asioita tarinoiden kautta.

Kriittisessä kasvukeskustelussa ei ole tarinan ominaisuuksia, sillä siinä argumentit on järjestetty niin, että ne sotivat alkuperäiseen tarinan osia vastaan. Kritiikki ei siis pysty luomaan vallitsevan kasvukertomuksen kanssa kilpailevaa tarinaa. Näin siitä tulee poliittista melua, joka vain lisää epävarmuutta talouden kentälle. Ja koska tuulisina aikoina kaivataan vakautta, kritiikki johtaa paradoksaalisesti tilanteeseen, jossa tarraudumme entistä vahvemmin alkuperäiseen kasvutarinaan.

Jos palataan perusasioihin, minkälainen on se suomalainen kasvutarina, jota degrowth-keskustelussakin kritisoidaan? Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisemassa väitöskirjassani analysoin Suomen kestävän kulutuksen ja tuotannon ohjelmaan (2003-2010) vaikuttaneiden toimijoiden haastatteluja. Niiden perusteella kyse on tarinasta, jossa Suomi määritellään runsaasti raaka-aineita käyttäväksi maaksi, jossa vientiteollisuuden ja hyvinvoinnin yhteys on saumaton. Tarinan edetessä Suomi joutuu monenlaisten taloudellisten ja ympäristöhaasteiden ristituleen. Hyvinvointi on uhattuna.

Tarinan loppuepisodissa taloudelle annetaan etulyöntiasema. Valtiovarainministeriö jyrähtää viimeisen sanan. Kasvu jatkuu – Suomi selviää.

Kasvukriitikkojen mukaan Suomen talouden ongelmat eivät ole kovin suuria siihen verrattuna, että ympäristön kantokyky on globaalisti uhattuna. Alati lisääntyvä talouskasvu ei enää paranna onnellisuutta ja hyvinvointia Suomessa. Tarvittaisiin rakenteellista muutosta, joka perustuisi demokratialle, ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin priorisoinnille. Mitä tämä tarkoittaisi käytännössä, jää maailmanparannuspuheissa auki.

Väitöskirjani mukaan perinteisen kasvutarinan vaihtoehdoksi muodostuu ekotehokkaan talouden tarina. Ideana on, että talous voi hyötyä ympäristöhaasteiden myötä syntyvistä teknologiamarkkinoista.

Kertomus ekotehokkaasta taloudesta on vain hieman kehitelty versio vanhasta kasvutarinasta. Sen peruskivenä on tuttu ajatus siitä, että vahvalla kasvutaloudella ja inhimillisellä hyvinvoinnilla on elimellinen yhteys. Siksi ekotehokkaan talouden tarina on myös helposti omaksuttavissa.

Kuitenkin myös kasvukritiikistä voi ponnistaa positiivinen muutosvoima, mikäli sen nostamista aineksista rakennetaan omaa tarinaa. Tarvitaan makrotaloudellisia malleja, joissa kuvataan mahdollisuuksia saada talous kestävälle uralle ilman jatkuvaa kasvua. Konkreettisesti kyse voi olla myös sellaisen taloudellisen toiminnan yleistymisestä, jossa voittojen tavoittelu ei ole pääasiallinen motiivi. Uudenlaisten tarinoiden kehittely tukee demokratiaa: se tekee valinnan mahdolliseksi.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Turun Sanomissa (27.7.2012)

Matkalippuja ympäristöviisaaseen talouteen

Talouden ympäristöuudistuksilla voidaan luoda uusia työpaikkoja, kasvattaa taloutta ja keventää ympäristökuormitusta. Tämä viesti on jo pitkään ollut osa Vihreiden perusjargonia, ja viimeistään viime vuosina siitä on myös tullut osa suomalaisen politiikan  peruskauraa – ainakin puheen tasolla.

Investointien vihertäminen ja taloudellisen toiminnan ympäristövaikutusten verottaminen ovatkin välttämätön osa polkua, joka johtaa kestävämpään talouteen. Nykyisessä keskustelussa on kuitenkin kaksi sokeaa pistettä.

Ensimmäinen sokea piste liittyy ympäristön rajojen parempaan tunnistamiseen ja poliittiseen tunnustamiseen. WWF:n juuri ilmestyneessä Living Planet -raportissa todetaan, että ihminen käyttää tällä hetkellä uusiutuvia luonnonvaroja puolentoista maapallon tuotantokapasiteetin verran. Esimerkiksi ilmastopolitiikan puolella onkin nyt yritetty luoda maailmanlaajuista sopimusta, jolla kasvihuonekaasupäästöt saataisiin rajoitettua yhden pallon kestämään mittaan. Toistaiseksi polku on ollut kivinen.

Lisäksi ilmasto ei ole suinkaan ainut ympäristön osa-alue, jossa ihmistoiminta aiheuttaa kestämätöntä painetta. Esimerkiksi kasveille tärkeän ravintoaineen, typen, kierto ja luonnon monimuotoisuus ovat uhattuina. Minkälaisia erilaisia rajoja uusiutuvien ja uusiutumattomien luonnonvarojen käytölle, päästöille ja vaarallisille aineille tarvittaisiin, jotta ekosysteemit ja ihmiskunta voisivat kukoistaa myös tulevaisuudessa? Minkälaista olisi ”kestävien kattojen” ympäristöpolitiikka? Tähän valtavaan kysymykseen ei ole vielä löydetty kokonaisvaltaista vastausta.

Minusta on kuitenkin periaatteessa helppoa kuvitella maailma, jossa erilaisten luonnonvarojen käytölle on asetettu tiukat rajat, ja talous toimii niiden puitteissa. Kööpenhaminan ilmastokokouksen jälkeisessä poliittisessa krapulassa on kuitenkin yhä vaikeampaa uskoa, että tiukkoja luonnonvararajoituksia asetettaisiin vapaaehtoisesti, sillä se vahingoittaisi tämän hetken taloudellisia etuja.

Valtavirran ympäristötalouspuheen toinen sokea piste liittyykin kasvuun sidottuun makrotalousmalliin ja laajemmin ottaen kasvun kulttuuriin. Mikäli nyt asetettaisiin tiukkoja käyttörajoitteita luonnonvaroille, talous voisi todella kääntyä laskuun. Työttömyyden, köyhyyden ja valtion velan syventyminen olisivat täysin mahdollisia.

Talous ei ole kuitenkaan luontoa. Se on ihmisten luomus, jota ihmiset voivat myös muuttaa. Me tarvitsemme talousjärjestelmän, joka huomioi ympäristön rajat – ja kestää näiden rajojen huomioimisen seuraukset. Kiinnostavaa työtä tällaisen talouden eteen on tehnyt esimerkiksi kanadalainen ympäristötieteen professori Peter Victor, joka syyskuussa vieraili Suomessa Kasvu murroksessa -konferenssin puhujana.

Talousjärjestelmän ohella muutoksia pitää tapahtua myös käytännön kulutus- ja tuotantorakenteissa ja koko kulttuurissa: tuotannon ekotehostamisen ohella pitää miettiä tarpeisiin vastaamista kokonaan uudelleen  – ja myös itse tarpeet ansaitsevat ajatuksen jos toisenkin. Ympäristöviisas talous on niin valtava projekti, ettei sitä voi toteuttaa vain yhteiskunnan ylätasolta ohjaillen. Fiksujen kuluttajien ohella tarvitaan myös kekseliäitä ja kokeilunhaluisia järjestöjä, yrityksiä ja paikallisyhteisöjä taloyhtiöistä seurakuntiin.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Outi Alanko-Kahiluodon blogikutsuilla.