Kokeilujen rahoitusmallit? – Esitys KORVA-hankkeen työpajassa

Advertisements

Kasvukritiikki ei johda muutokseen

Talous ja kasvun puute ovat olleet uutisten kuumimpia aiheita viime vuosina. Samaan aikaan kasvukritiikin uusin aalto on saapunut Suomeen degrowth-keskustelun myötä. Juuri julkaistussa väitöskirjassani esitän, että kasvukritiikki tukee pohjimmiltaan nykytaloudessa pitäytymistä. Syy löytyy inhimillisestä taipumuksestamme hahmottaa asioita tarinoiden kautta.

Kriittisessä kasvukeskustelussa ei ole tarinan ominaisuuksia, sillä siinä argumentit on järjestetty niin, että ne sotivat alkuperäiseen tarinan osia vastaan. Kritiikki ei siis pysty luomaan vallitsevan kasvukertomuksen kanssa kilpailevaa tarinaa. Näin siitä tulee poliittista melua, joka vain lisää epävarmuutta talouden kentälle. Ja koska tuulisina aikoina kaivataan vakautta, kritiikki johtaa paradoksaalisesti tilanteeseen, jossa tarraudumme entistä vahvemmin alkuperäiseen kasvutarinaan.

Jos palataan perusasioihin, minkälainen on se suomalainen kasvutarina, jota degrowth-keskustelussakin kritisoidaan? Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisemassa väitöskirjassani analysoin Suomen kestävän kulutuksen ja tuotannon ohjelmaan (2003-2010) vaikuttaneiden toimijoiden haastatteluja. Niiden perusteella kyse on tarinasta, jossa Suomi määritellään runsaasti raaka-aineita käyttäväksi maaksi, jossa vientiteollisuuden ja hyvinvoinnin yhteys on saumaton. Tarinan edetessä Suomi joutuu monenlaisten taloudellisten ja ympäristöhaasteiden ristituleen. Hyvinvointi on uhattuna.

Tarinan loppuepisodissa taloudelle annetaan etulyöntiasema. Valtiovarainministeriö jyrähtää viimeisen sanan. Kasvu jatkuu – Suomi selviää.

Kasvukriitikkojen mukaan Suomen talouden ongelmat eivät ole kovin suuria siihen verrattuna, että ympäristön kantokyky on globaalisti uhattuna. Alati lisääntyvä talouskasvu ei enää paranna onnellisuutta ja hyvinvointia Suomessa. Tarvittaisiin rakenteellista muutosta, joka perustuisi demokratialle, ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin priorisoinnille. Mitä tämä tarkoittaisi käytännössä, jää maailmanparannuspuheissa auki.

Väitöskirjani mukaan perinteisen kasvutarinan vaihtoehdoksi muodostuu ekotehokkaan talouden tarina. Ideana on, että talous voi hyötyä ympäristöhaasteiden myötä syntyvistä teknologiamarkkinoista.

Kertomus ekotehokkaasta taloudesta on vain hieman kehitelty versio vanhasta kasvutarinasta. Sen peruskivenä on tuttu ajatus siitä, että vahvalla kasvutaloudella ja inhimillisellä hyvinvoinnilla on elimellinen yhteys. Siksi ekotehokkaan talouden tarina on myös helposti omaksuttavissa.

Kuitenkin myös kasvukritiikistä voi ponnistaa positiivinen muutosvoima, mikäli sen nostamista aineksista rakennetaan omaa tarinaa. Tarvitaan makrotaloudellisia malleja, joissa kuvataan mahdollisuuksia saada talous kestävälle uralle ilman jatkuvaa kasvua. Konkreettisesti kyse voi olla myös sellaisen taloudellisen toiminnan yleistymisestä, jossa voittojen tavoittelu ei ole pääasiallinen motiivi. Uudenlaisten tarinoiden kehittely tukee demokratiaa: se tekee valinnan mahdolliseksi.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Turun Sanomissa (27.7.2012)

Kohti kohtuullisuuspolitiikkaa

Kulutuksen kohtuullistaminen jää helposti ekotehokkuuden jalkoihin, kun länsimaissa yritetään puuttua kulutuksen alati paisuvaan virtaan. Kulutuksen kokonaismäärän sijaan keskitytään siis usein esimerkiksi yhtä tuotetta kohden syntyviin päästöihin. Tämä on yksi huhtikuussa julkaistavan väitöskirjani tuloksista.

Tarkastelin tutkimuksessa ennen kaikkea Suomen kestävän kulutuksen ja tuotannon KULTU-ohjelmaa ja vertailen sitä myös Ruotsin ja Ison-Britannian vastaaviin esityksiin. Ne olivat ilmestymisajankohtanaan, 2000-luvun puolivälissä, alan pioneereja. Kaikissa ohjelmissa kulutuksen kohtuullistamiseen tähtäävät ehdotukset jäivät määrällisesti ekotehokasta tuotantoa edistävien ehdotusten varjoon. Esimerkiksi ohjelmien toimenpide-ehdotuksista 60–70 prosenttia liittyi ekotehokkuuden lisäämiseen, kun taas kulutuksen kohtuullistamiseen tähtäsi vain 10–40 prosenttia ehdotuksista.  Ruotsissa kohtuullisuuspainotus oli voimakkain ja Isossa-Britanniassa heikoin.

Väitöskirjan toinen huomio on, että silloin kuin toimenpiteitä nimenomaan kestävän kulutuksen tueksi esitetään, välineet ovat tavallisesti heikkoja, esimerkiksi tutkimusta tai tiedotuskampanjoita. Mikä selittää ilmiön? Syynä on yhtäältä se, että yksityinen kulutus on aikamme pyhä lehmä, jota ei haluta mennä sorkkimaan. Tämä tuli hyvin esiin myös väitöskirjahaastatteluissani.

Toisaalta kulutuksen kohtuullistaminen on käytännössä haastavaa monesta syystä. On helpompaa ja halvempaa vaikuttaa rajalliseen määrään tuottajia ja muita kulutusketjun ”yläjuoksun” toimijoita kuin laajaan joukkoon kuluttajia. Esimerkiksi tuotteille ja rakennuksille annetut ekotehokkuusluokitukset ja -standardit ovat muuttaneet tehokkaasti markkinoita ja siten kulutusta.

Ongelmana on kuitenkin, että parhaidenkin tuotteiden aiheuttama ympäristökuorma kasvaa suureksi, jos niiden kulutus lisääntyy riittävästi. Alati paisuvan kulutuksen ongelma tunnustettiin laajasti myös väitöskirjahaastatteluissani ja siitä oltiin huolissaan. Välineet tilanteen korjaamiseksi olivat kuitenkin levällään.

Itse ehdottaisin lääkkeeksi systemaattista kohtuullisuuspolitiikan kehittämistä. Tavoitteeksi pitäisi ottaa, että jokaisella ihmisellä olisi yhtäläinen oikeus tuottaa esimerkiksi ilmastopäästöjä, ja että päästöt kokonaisuudessaan pysyisivät ympäristön kantokyvyn rajoissa – niin Suomessa kuin maailman mittakaavassa. Käytännössä kohtuullisuuspolitiikka voisi tarkoittaa vaikkapa henkilökohtaisten päästökiintiöiden käyttöönottoa Suomessa ja muissa teollisuusmaissa.

Kohtuullisuuspolitiikan kehittely voi tuntua utopialta aikana, jolloin edes Kioton ilmastosopimukselle ei saada sovittua jatkokautta. Toisaalta yhtä utopistista on luulla, että kulttuuri itsekseen muuttuu kohtuutta tukevaksi. Uusien käytäntöjen ja politiikan on tuettava muutosta. Kohtuullisuuspolitiikkaa tarvitaan tänä aikana kipeästi paitsi reaali- myös finanssitalouden sotkujen selvittämiseen.