Puhu hiljaa kulutuksesta

Perheistä ja ilmastosta puhuttaessa on tavallisesti korostettu kulutusvalintoja ja lasten kasvatusta vastuullisiksi ympäristötoimijoiksi. Ilmastovanhemmat on valinnut toisen linjan: ilmastokysymyksen ratkaisussa poliittiset valinnat ja yritysten liikkeet ovat avainasemassa.

Tutkimuksen ja kokemuksen perusteella onkin ainakin kolme hyvää syytä sille, miksi kuluttajien valinnoista kannattaa vaieta ilmastokysymyksen ratkaisussa:

1. Heikko tehokkuus. Monissa selvityksissä on todettu,  että kuluttajat ovat vain harvoin olleet avainasemassa markkinoiden vihertämisessä. Poliittisella toiminnalla ja yritysten strategisilla valinnoilla on ollut merkittävämpi rooli kulutustapojen muuttamisessa. Siksi voimien laittaminen kuluttajakampanjointiin ei useinkaan ole paras strategia.

2. Valtaapitävien vastuunpakoilu. Tutkimuksissa on tuotu esiin, miten kestävästä kulutuksesta puhuminen hämärtää yhteiskunnan valta-asetelmia ja eri toimijoilla olevia mahdollisuuksia muuttaa asioita. Kuluttajiin vetoaminen voidaankin nähdä vallan kahvassa olevien tapana ulkoistaa omaa vastuutaan. Vallankäyttäjien voima tarvittaan kuitenkin ilmastotaisteluun, joten kuluttajien valinnoista kannattaa olla hissukseen.

3. Poliittisen toiminnan kynnyksen korottaminen. Jos korostetaan henkilökohtaisia valintoja, nostetaan helposti uusien toimijoiden kynnystä tulla mukaan. Esimerkiksi itse ujostelin opiskelijana ylioppilaskunnan ympäristöjaostoon menoa, kun tuntui, että omissa elintavoissa oli vielä tehtävää. Radikaaleja elämäntapavalintoja vaativa kulttuuri jättää suuret joukot liikkeen ulkopuolelle. Ilmastoliike tarvitsee massoja mukaan.

Kuten edellä toin esiin, yksityisiin kulutusvalintoihin keskittyvässä ilmastotyössä on useita ongelmia. Toisaalta on myös kolme syytä sille, miksi omilla tai muiden kuluttajien henkilökohtaisilla valinnoilla voi olla väliä ilmastopolitiikan näkökulmasta.

1. Tekeminen on sanomisen korkein muoto. Oma uskottavuus erilaisten yhteiskunnallisten uudistusten puolestapuhujana lisääntyy, kun voi osoittaa, että on itsekin valmis toimiin. Kun muutoksia kokeilee ensin itse, ymmärtää paremmin myös niitä haasteita ja mahdollisuuksia, joita uudistuksen käyttöönottoon saattaa liittyä.

2. Teot muuttavat asenteita. Jos saa muut kuluttajat kokeilemaan vaikkapa jotakin kestävämpää liikkumis- tai lämmitysmuotoa, saattaa avata oven laajemmalle asenteiden muutokselle. Kun yhä useammassa kotitaloudessa huomataan, miten esimerkiksi lämpöpumppu laskee sähkölaskua, ei muitakaan puhtaan teknologian  ratkaisuja pidetä enää pelkkänä höpö-höpönä.

3. Jonkun on näytettävä tietä. Vaikka yrityksillä ja valtiovallalla on avainrooli markkinoiden vihertämisessä, myös kuluttajien etujoukkoa tarvitaan. Esimerkiksi Risto Isomäki on kirjoittanut, miten vain muutamat miljoonat aurinkopaneeleja ostaneet ihmiset ovat kiskoneet aurinkosähkön tuotantokustannuksia rajusti alaspäin.

Kulutuksesta puhuminen on myös terävä muistutus siitä, että emme voi täysin jättäytyä ilmastokysymyksen ratkaisun vaihtopenkille. Meillä on rooli muutoksessa, mutta ei vain kuluttajina vaan myös asukkaina, äänestäjinä, ammattilaisina – ja  pienten lasten ystävinä, sukulaisina ­ ja vanhempina.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Ilmastovanhempien blogissa.

Advertisements

Kohti kohtuullisuuspolitiikkaa

Kulutuksen kohtuullistaminen jää helposti ekotehokkuuden jalkoihin, kun länsimaissa yritetään puuttua kulutuksen alati paisuvaan virtaan. Kulutuksen kokonaismäärän sijaan keskitytään siis usein esimerkiksi yhtä tuotetta kohden syntyviin päästöihin. Tämä on yksi huhtikuussa julkaistavan väitöskirjani tuloksista.

Tarkastelin tutkimuksessa ennen kaikkea Suomen kestävän kulutuksen ja tuotannon KULTU-ohjelmaa ja vertailen sitä myös Ruotsin ja Ison-Britannian vastaaviin esityksiin. Ne olivat ilmestymisajankohtanaan, 2000-luvun puolivälissä, alan pioneereja. Kaikissa ohjelmissa kulutuksen kohtuullistamiseen tähtäävät ehdotukset jäivät määrällisesti ekotehokasta tuotantoa edistävien ehdotusten varjoon. Esimerkiksi ohjelmien toimenpide-ehdotuksista 60–70 prosenttia liittyi ekotehokkuuden lisäämiseen, kun taas kulutuksen kohtuullistamiseen tähtäsi vain 10–40 prosenttia ehdotuksista.  Ruotsissa kohtuullisuuspainotus oli voimakkain ja Isossa-Britanniassa heikoin.

Väitöskirjan toinen huomio on, että silloin kuin toimenpiteitä nimenomaan kestävän kulutuksen tueksi esitetään, välineet ovat tavallisesti heikkoja, esimerkiksi tutkimusta tai tiedotuskampanjoita. Mikä selittää ilmiön? Syynä on yhtäältä se, että yksityinen kulutus on aikamme pyhä lehmä, jota ei haluta mennä sorkkimaan. Tämä tuli hyvin esiin myös väitöskirjahaastatteluissani.

Toisaalta kulutuksen kohtuullistaminen on käytännössä haastavaa monesta syystä. On helpompaa ja halvempaa vaikuttaa rajalliseen määrään tuottajia ja muita kulutusketjun ”yläjuoksun” toimijoita kuin laajaan joukkoon kuluttajia. Esimerkiksi tuotteille ja rakennuksille annetut ekotehokkuusluokitukset ja -standardit ovat muuttaneet tehokkaasti markkinoita ja siten kulutusta.

Ongelmana on kuitenkin, että parhaidenkin tuotteiden aiheuttama ympäristökuorma kasvaa suureksi, jos niiden kulutus lisääntyy riittävästi. Alati paisuvan kulutuksen ongelma tunnustettiin laajasti myös väitöskirjahaastatteluissani ja siitä oltiin huolissaan. Välineet tilanteen korjaamiseksi olivat kuitenkin levällään.

Itse ehdottaisin lääkkeeksi systemaattista kohtuullisuuspolitiikan kehittämistä. Tavoitteeksi pitäisi ottaa, että jokaisella ihmisellä olisi yhtäläinen oikeus tuottaa esimerkiksi ilmastopäästöjä, ja että päästöt kokonaisuudessaan pysyisivät ympäristön kantokyvyn rajoissa – niin Suomessa kuin maailman mittakaavassa. Käytännössä kohtuullisuuspolitiikka voisi tarkoittaa vaikkapa henkilökohtaisten päästökiintiöiden käyttöönottoa Suomessa ja muissa teollisuusmaissa.

Kohtuullisuuspolitiikan kehittely voi tuntua utopialta aikana, jolloin edes Kioton ilmastosopimukselle ei saada sovittua jatkokautta. Toisaalta yhtä utopistista on luulla, että kulttuuri itsekseen muuttuu kohtuutta tukevaksi. Uusien käytäntöjen ja politiikan on tuettava muutosta. Kohtuullisuuspolitiikkaa tarvitaan tänä aikana kipeästi paitsi reaali- myös finanssitalouden sotkujen selvittämiseen.