Matkalippuja ympäristöviisaaseen talouteen

Talouden ympäristöuudistuksilla voidaan luoda uusia työpaikkoja, kasvattaa taloutta ja keventää ympäristökuormitusta. Tämä viesti on jo pitkään ollut osa Vihreiden perusjargonia, ja viimeistään viime vuosina siitä on myös tullut osa suomalaisen politiikan  peruskauraa – ainakin puheen tasolla.

Investointien vihertäminen ja taloudellisen toiminnan ympäristövaikutusten verottaminen ovatkin välttämätön osa polkua, joka johtaa kestävämpään talouteen. Nykyisessä keskustelussa on kuitenkin kaksi sokeaa pistettä.

Ensimmäinen sokea piste liittyy ympäristön rajojen parempaan tunnistamiseen ja poliittiseen tunnustamiseen. WWF:n juuri ilmestyneessä Living Planet -raportissa todetaan, että ihminen käyttää tällä hetkellä uusiutuvia luonnonvaroja puolentoista maapallon tuotantokapasiteetin verran. Esimerkiksi ilmastopolitiikan puolella onkin nyt yritetty luoda maailmanlaajuista sopimusta, jolla kasvihuonekaasupäästöt saataisiin rajoitettua yhden pallon kestämään mittaan. Toistaiseksi polku on ollut kivinen.

Lisäksi ilmasto ei ole suinkaan ainut ympäristön osa-alue, jossa ihmistoiminta aiheuttaa kestämätöntä painetta. Esimerkiksi kasveille tärkeän ravintoaineen, typen, kierto ja luonnon monimuotoisuus ovat uhattuina. Minkälaisia erilaisia rajoja uusiutuvien ja uusiutumattomien luonnonvarojen käytölle, päästöille ja vaarallisille aineille tarvittaisiin, jotta ekosysteemit ja ihmiskunta voisivat kukoistaa myös tulevaisuudessa? Minkälaista olisi ”kestävien kattojen” ympäristöpolitiikka? Tähän valtavaan kysymykseen ei ole vielä löydetty kokonaisvaltaista vastausta.

Minusta on kuitenkin periaatteessa helppoa kuvitella maailma, jossa erilaisten luonnonvarojen käytölle on asetettu tiukat rajat, ja talous toimii niiden puitteissa. Kööpenhaminan ilmastokokouksen jälkeisessä poliittisessa krapulassa on kuitenkin yhä vaikeampaa uskoa, että tiukkoja luonnonvararajoituksia asetettaisiin vapaaehtoisesti, sillä se vahingoittaisi tämän hetken taloudellisia etuja.

Valtavirran ympäristötalouspuheen toinen sokea piste liittyykin kasvuun sidottuun makrotalousmalliin ja laajemmin ottaen kasvun kulttuuriin. Mikäli nyt asetettaisiin tiukkoja käyttörajoitteita luonnonvaroille, talous voisi todella kääntyä laskuun. Työttömyyden, köyhyyden ja valtion velan syventyminen olisivat täysin mahdollisia.

Talous ei ole kuitenkaan luontoa. Se on ihmisten luomus, jota ihmiset voivat myös muuttaa. Me tarvitsemme talousjärjestelmän, joka huomioi ympäristön rajat – ja kestää näiden rajojen huomioimisen seuraukset. Kiinnostavaa työtä tällaisen talouden eteen on tehnyt esimerkiksi kanadalainen ympäristötieteen professori Peter Victor, joka syyskuussa vieraili Suomessa Kasvu murroksessa -konferenssin puhujana.

Talousjärjestelmän ohella muutoksia pitää tapahtua myös käytännön kulutus- ja tuotantorakenteissa ja koko kulttuurissa: tuotannon ekotehostamisen ohella pitää miettiä tarpeisiin vastaamista kokonaan uudelleen  – ja myös itse tarpeet ansaitsevat ajatuksen jos toisenkin. Ympäristöviisas talous on niin valtava projekti, ettei sitä voi toteuttaa vain yhteiskunnan ylätasolta ohjaillen. Fiksujen kuluttajien ohella tarvitaan myös kekseliäitä ja kokeilunhaluisia järjestöjä, yrityksiä ja paikallisyhteisöjä taloyhtiöistä seurakuntiin.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Outi Alanko-Kahiluodon blogikutsuilla.

Advertisements

Kasvukeskustelua ja vapautushommia

Jouduin kesän aikana toistuvasti vastaamaan kymykseen siitä, mitä annettavaa Suomeen rantautuneella  degrowth-keskustelulla oikein on. Mistä on kyse? Eikö kasvukritiikki ole 70-luvun haamuja? Mitä vaihtoehtoja degrowth-liikkeellä muka on tarjota? On ollut ihan terveellistä yrittää muotoilla villakoiran ydintä Facebook-keskusteluissa, kesäjuhlilla ja ystävien lasten synttäreillä. Nyt tiedän jo, millä kärjellä aloitan: minulle degrowth-keskustelussa on kyse ennen kaikkea poliittisesta tilan ottamisesta ja B-suunnitelman luomisesta.

Tämän ajattelutavan lähtökohtana on siis idea siitä, että talouskasvun tavoittelu vie yhteiskunnassamme kohtuuttomasti tilaa tärkeämmiltä asioilta kuten ympäristöongelmien ratkaisulta ja sosiaaliselta hyvinvoinnilta. Talouskasvu näyttäytyy yhtäältä pakkona ja yhteiskuntarauhan säilyttämisen edellytyksenä, toisaalta kulttuurissamme tuntuu vallitsevan suoranainen kasvufetissi. Ajattelen, että jos tälle pakolle saataisiin vaihtoehtoja, ongelmallisiin kehityskulkuihin olisi helpompi puuttua.

Samalla esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunta ja biodiversiteetin säilyttäminen saattavat hyvinkin kääntää talouden laskuun. Mikäli näin tapahtuu, haluan, että yhteiskuntamme osaa luovia tilanteessa pehmeästi ilman työttömyyden, köyhyyden ja valtion velan räjähdysmäistä kasvua. Ylipäänsä: mikäli tällaista B-suunnitelmaa ei ole, ongelmien ratkaisemiseksi tarvittavat askeleet saattavat näyttäytyä liian suurina, eikä niitä uskalleta ottaa.

Miten muutamat degrowth keskustelun kansainväliset nimet hahmottavat keskustelun ydinkysymyksen? Tykkään Jeroen van den Berghin provokaatiosta, jonka mukaan pääasia olisi, että valtiot vain relaisivat kasvun suhteen. BKT:n heilahduksille suuntaan tai toiseen ei kannattaisi pahemmin korvaansa lotkauttaa, ainakaan politiikan puolella. Taloudessa BKT voisi toimia yhtenä mittarina muiden (tärkeämpien) rinnalla. Myös ranskalaisen  décroissance-liikkeen johtava aivo, Serge Latouche, on määritellyt degrowthin ennen kaikkea vapauttavaksi termiksi.

Mistä sitten pitäisi vapautua? Joachim Spangenberg erottelee kasvuilmiön kolme erilaista puolta: ensinnäkin kehitystä suuntaavan kasvupuheen, toiseksi kasvua ajavan politiikan ja vasta kolmanneksi itse talouskasvun seurauksineen. On tärkeää ymmärtää, mikä ilmiön puoli mihinkin ongelmaan vaikuttaa, jolloin myös toimenpiteet voidaan kohdistaa oikein. Esimerkiksi kasvua ajavan politiikan seuraukset saattavat olla päinvastaisia itse kasvun seurannaisvaikutusten kanssa

Lopulta ekologisen taloustieteen keskeinen hahmo Joan Martínez-Alier kumppaneineen ovat kiteyttäneet viisaasti sen, minkälaiset käsitteet ovat hyödyllisiä. Degrowthin ja kestävän kehityksen kaltaisten käsitteiden laatua pitäisi arvioida sen perusteella, missä määrin ne pystyvät saamaan aikaan muutosta itse määrittelemäänsä suuntaan – oli kyse sitten poliittisen tilan raivaamisesta tai kasvuvapaan yhteiskunnan luomisesta. Olisi kohtuutonta odottaa, että vasta siivilleen pyrähtäneellä liikkeellä olisi valmis vaihtoehtosuunnitelma takataskussaan. Vähintäänkin vapauttavia ajatuksia on kuitenkin luvassa 24. syyskuuta, kun Peter Victor, Tim Jackson ja Serge Latouche nousevat Vanhan ylioppilastalon lavalle. Tervetuloa silloin!

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Kulutus.fi-blogissa

Minun, meidän ja John Stuart Millin degrowth

Olen ollut mukana rakentamassa Suomeen verkostoa degrowth-käsitteen ympärille. Käsitteelle ei ole vielä virallista suomennosta. Suosittuja vaihtoehtoja ovat olleet ainakin kohtuutalous, kasvuton talous, kestotalous ja myötämäkiyhteiskunta. On ollut jännittävää huomata, miten monia ihmisiä kasvukeskustelu kiehtoo tänä aikana. Verkoston ensimmäiseen tapaamiseen tuli 25 ihmistä, mutta Suomen sosiaalifoorumissa huhtikuussa pidetyssä seminaarissa osallistujia oli jo yli parisataa.

Samalla olen huomannut, että kasvukeskustelun tulokulmat ja kriittisistä huomioista tehdyt päätelmät ovat hieman erilaisia. Tämä on ymmärrettävää, sillä kasvumania tuntuu puskeneen yhteiskunnan joka kolkkaan – vaihtelevin seurauksin. Minua itseäni hiertää eniten ympäristöhuoli. Esimerkiksi omalla alallani kulutustutkimuksessa on paljon esimerkkejä siitä, miten kulutusmäärien kasvu syö jatkuvasti ekotehokkuuden saralla saavutettuja parannuksia: henkilöautoliikenne ja kotitalouksien sähkölaitteet ovat tästä vain muutamia esimerkkejä.

Ilmiö on huomattu myös taloustieteessä: Jevonsin paradoksin mukaan jonkin resurssin käytön tehostuminen johtaa keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä tämän resurssin käytön lisääntymiseen, eikä niinkään vähentymiseen. Samalla palvelu- ja immateriaalitalouteen liitetyt toiveet ovat toistaiseksi osoittautuneet ylimitoitetuiksi. Tim Jacksonin mukaan suhteellista irtikytkentää talouden ja ympäristövaikutusten välillä on kyllä tapahtunut, ja esimerkiksi yhden dollarin tuottamiseen tarvittavan energian määrä on laskenut kolmanneksella viimeksi kuluneen kolmen vuosikymmenen aikana. Toimeliaisuuden määrän lisääntyminen on kuitenkin syönyt ekotehokkuusedut, ja vuoden 1990 jälkeen maapallon energiankäyttöön liittyvät päästöt ovat lisääntyneet 40 prosenttia.

Olen huomannut, että en ole huoleni kanssa yksin. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että kriittinen suhtautuminen ”ikuiseen kasvuun” on nykyisin hyvin yleistä. Luulen kuitenkin, että jos kasvua ryhdyttäisiin purkamaan heti huomenna, monelle tulisi hätä käteen. Ajatus työpaikkojen ja hyvinvointipalvelujen kasvukytköksestä on todennäköisesti vielä yleisempi kuin tuo aiemmin mainitsemani kasvukritiikki. Lisäksi käsitys kasvun siunauksellisuudesta tuntuu olevan erityisen iskostunut monien avainasemassa olevien toimijoiden ajattelutapaan.

Kaikesta huolimatta on hämmentävää, kuten Tim Jackson toteaa, ettei tässä lukemattomien tutkimusten ja selvitysten maailmassa ole kehitetty juuri minkäänlaisia makrotaloudellisia malleja, joissa olisi katsottu, miten talouden perustekijät kuten työllisyys ja investoinnit kehittyvät, jos pääoman kerryttämistä hidastettaisiinkin hallitusti. Sitä ei vain tiedetä. Virkistävän poikkeuksen muodostavat Peter Victorin Kanadalle laatimat skenaariot, joissa muun muassa työttömyyden ja köyhyyden puolittaminen onnistuvat samalla, kun talouden kasvu jäähdytetään 25 vuoden kuluessa. Keskeisiä keinoja ovat investointien siirto yksityisistä julkisiin hyödykkeisiin sekä palkkatyöhön käytettyjen tuntien vähentäminen ja tasaisempi jakaminen. Victor kuitenkin toteaa, ettei onnistuminen ole varmaa: jos muutos tapahtuu hallitsemattomasti, seurauksena on romahdus.

Minusta Victorin pioneerityötä pitäisi jatkaa Suomessa. Maallemme tarvittaisiin oma degrowth-skenaario, jos käykin ilmi, ettei jatkuva kasvu ole enää syystä tai toisesta mahdollista – tai haluttavaa. Tähän työhön tarvitaan kipeästi taloustieteilijöitä. Lisäksi tarvitaan rohkeita polittisia toimijoita, lukuisten alojen tutkijoita sekä  kansalaisia, jotka ovat valmiita kehittelemään vaihtoehtoisia malleja myös ruohonjuuritasolta käsin. Tarvitsemme laajaa yhteiskunnallista keskustelua: epäpyhiä alliansseja ennemmin kuin oikeassa olijoita.  Talousjärjestelmä ei ole vielä valmis. Mutta olisi korkea aika sille, että talouden välinearvojen sijaan saisimme poliittista tilaa keskittyä niihin asioihin, joilla on aidosti väliä. Uskon, että näin taloustieteen oppi-isä John Stuart Millkin haluaisi meidän toimivan.

(Kirjoitus on julkaistu aiemmin Kulutus.fi-blogissa)