Kun talot ja tavarat puhuvat

Ekoasumista Göteborgissa

Viime aikoina ympäristöystävällisistä tuotteista, rakennuksista ja autoista on haluttu tehdä entistä enemmän tavallisen näköisiä. Hamppukauhtanoiden vaihtumista ekodesign-mekkoihin on juhlittu naistenlehtien sivuilla. Epäilemättä muutos on mahdollistanut ympäristötietoisen kuluttamisen valtavirtaistumisen. Mutta jos ympäristöystävällisyys ei näy päälle, menetetäänkö samalla jotakin? Onko estetiikalla väliä ekologian kannalta?

Itse aloin pohtia tätä kysymystä, kun katsoin viime marraskuussa arkkitehtitaustaisen toimittajan, Pasi Toiviaisen, dokumentin ekotaloista ja vihreästä arkkitehtuurista. Dokumentissa Toiviainen kiertää ympäri Eurooppaa erilaisia ekotaloja katsastamassa. Ruudussa vilahtelee kirjava joukko rakennuksia korkealle kurottavista lasitorneista maisemaan piiloutuviin ruohokattoihin. Dokumentin  sanomaksi muodostuu perinteisen ekoarkkitehtuurin puolustus.

Itse käsitin argumentin seuraavasti: Vaikka lasitorneihinkin saadaan fiksuja energiajärjestelmiä ja parempaa lämpötaloutta esimerkiksi nanokalvojen avulla, niissä joudutaan helposti turvautumaan koneistettuun lämmitykseen ja jäähdytykseen. Esimerkiksi sähkökatkon sattuessa tällaiset rakennukset ovat haavoittuvia. Jos ja kun ilmastonmuutos tuo tulevaisuudessa lisää ääreviä sääilmiöitä ja levottomuutta, varaava puulämmitys, paksut seinät ja auringonvaloa passiivisesti hyödyntävät rakenteet voivat osoittautua kestävämmiksi vaihtoehdoksi. Muihin tavararyhmiin sovellettuna kyse voisi olla tavaran jämäkkyydestä, joustavuudesta ja monikäyttöisyydestä.

Dokumentti panee paljon painoa kuitenkin myös puhtaasti esteettiselle argumentille: arkkitehtuuri on oma kielensä ja merkitysjärjestelmänsä, joka on aina heijastanut myös aikansa arvoja. Sama pätee tietysti myös muihin tavaroihin. Esimerkiksi Bruno Latourin ja kumppaneiden toimijaverkkoteoriassa esineillä on keskeinen rooli merkitysten välittäjinä. Materiaalista ympäristöä luomalla ihminen luokin itselleen myös voimakkaan viestiympäristön, joka jatkuvasti muistuttaa toisista asioista ja vaikenee toisista.

Jos me haluamme luoda ympäristöystävällisempää ja inhimillisempää yhteiskuntaa, pitäisikö sen siis näkyä entistä vahvemmin kaikessa, mitä valmistetaan? Valtiollisesti säädelty esteettinen koodisto haiskahtaisi taiteelliselta sensuurilta. Pystyn silti kuvittelemaan esteettistä kulttuuria, joka viestisi ympäristön ja luonnonvarojen kunnioituksesta. Kyse voisi olla tavaroista ja taloista, jotka sekä näyttäisivät että tuntuisivat siltä, että ne on luotu kestämään. Ne sallisivat pienet kolhut ja pysyisivät silti kauniina. Ne kunnioittaisivat vanhaa ja auttaisivat toimimaan luonnonvarojen kannalta säästeliäästi.

Voi myös olla, että ekologisuutta kommunikoivat ihmiskäden luomukset olisivat vaatimattomampia omasta olemisestaan. Ehkä niissä olisi enemmän materiaalin tuntua, joka muistuttaisi niiden juurista luonnossa. Ehkä ne omalla olemisellaan myös kertoisivat, että tällä pallolla on kaikenlaista muutakin hienoa, ötököitä, laulupuita ja pyöreitä kiviä, ja että sitä muuta tulee vaalia inhimillisen pöyhkeyden kustannuksella.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Kulutus.fi-blogissa.

Advertisements