Julkinen nainen talvipyöräilee

”Idiootti.” Se pysähdytti. Mies katsoi minuun ivallisesti ja sylkäisi asiansa päin kasvojani. Rikokseni olikin huomattava: olin pyöräillyt ylös Helsingin keskustassa sijaitsevan Kalevankadun korttelin mittaista pätkää, joka  on hiljattain muutettu kävelykaduksi. Lieventävinä asianhaaroina saatettiin ainoastaan pitää sitä, että jo kuukausia jatkunut talvikeli oli muuttanut keskustan autoteiden reunat hyvin haastaviksi pyöräillä. Ja kävelyteillä ei nyt tosiaan saa ajaa. Suurilla moraalikäräjillä olisin myös saattanut vedota siihen, että mittarini näytti yhdeksää kilometriä tunnissa. Juostenkin pääsisi nopeammin.

Esimerkki on kuitenkin kiinnostava ehkä siksi, että se ei ole yksittäistapaus. Pyörän selässä minusta tuntuu välillä vähän samalta kuin joskus nuorena tyttönä baarissa: että kuka tahansa voi tulla milloin tahansa sanomaan mitä tahansa, ja että kaikki pitäisi vain ottaa viileän rauhallisesti vastaan. Varsinkin tänä talvena jo valmiiksi vaillinaiset pyörätieverkostot ovat menneet monin paikoin surkeaan kuntoon, eikä aamulla tankoon tarttuessaan tiedä, mitä päivän aikana joutuu kohtaamaan. Silti autot tööttäilevät auratulla sivutiellä, vaikka vieressä kulkevalla pyörätiellä on 15 senttiä lunta. Silloin tekee mieli näyttää kansainvälisiä käsimerkkejä.

Pyöräilijät ovat Helsingin kaupunkiliikenteessä edelleen epäsopiva luokka,  sillä he saattavat olla yhtä nopeita kuin autot mutta haavoittuvat yhtä helposti kuin jalankulkijat. On tärkeää, että nämä molemmat seikat otetaan huomioon, kun pyöräilijöille suunnitellaan kulkureittejä. Esimerkiksi monilla vilkkaillakin reiteillä toteutetut kevyen liikenteen yhteisväylät eivät  vastaa tarkoitusta.  Jos matkaa pitää taitaa pyörää jatkuvasti taluttaen, pyöräilystä ei tule sen mahdollisuuksien mukaista nopeaa ja joustavaa kaupunkiliikkumisen välinettä. Toisaalta Helsingin Hämeentien mallin mukainen bussien ja pyörien yhteiselo johtaa usein käytännössä liikenteen vaarantamiseen. Pyörille tarvitaan omat kaistat, jotka on mieluiten erotettu omalla värillään autotien reunasta.

Oma lukunsa on sitten vielä talvipyöräily. Esimerkiksi Helsingissä on turha vedota suomalaiseen ilmastoon, sillä pohjoisempana oleva Oulu pesee Helsingin pyöräilyn määrässä. Hyvillä varusteilla kylmyys ei useinkaan laita stoppia matkalle, kunhan vain ajoreitti on muuten kunnossa. Liian monta hangen ja jään läpi talutettua matkaa johtavat kuitenkin siihen, että pyörä vaihtuu kuukausilippuun – tai omaan autoon. On voitava luottaa siihen, että perille pääsee turvallisesti ja kohtuullisessa ajassa.

Itse asiassa Suomessa voitaisiin ottaa oppia Kolumbiasta, jossa Bogotán entinen kaupunginjohtaja Enrique Peñalosa on näyttänyt, miten köyhiä voimaannutetaan raivaamalla heille kunnollisia kävelyalueita. Peñalosa on  korostanut, että esimerkiksi liikennetilan jakaminen on hyvin poliittinen kysymys. Mitä jos Helsingissäkin olisi tänä talvena kipattu osa lumesta autoteille, jolloin kevyelle liikenteelle olisi jäänyt vähän enemmän tilaa? Miltä se olisi näyttänyt ja tuntunut? Ja mitä me haluamme kertoa kaupunkimme arvoista tässä järjestelyssä, jossa autoille raivataan kuusi kaistaa, mutta pyörät ja kävelijät pannaan pujottelemaan hankien väliin toisiaan sadatellen?

(Kirjoitus on aiemmin  julkaistu Kulutus.fi-blogissa)

Advertisements