Suvaitaan cityvihreitä

Olen taas tänä kesänä törmännyt toistuvasti tilanteeseen, jossa itseni kaltaisia cityvihreitä syytetään marjametsien ja maaseudulla sijaitsevan ”aidon luonnon” välttelystä. Keskustelun juonena on, että todellinen kiinnostus ympäristöä kohtaan voidaan osoittaa vain jokakesäisellä poimintarituaalilla tai hylätyn kyläkoulun remontoinnilla. Muuten ei ole oikeasti kiinnostunut maapallon kohtalosta.

On hämmentävää huomata, miten laajasti cityvihreiksi leimatut, heidän oletetut ajatuksensa ja elämäntapansa, ärsyttävät Suomessa. Ja ihan niin kuin monen muunkin ryhmän kohdalla, stereotypiat kukoistavat rehevinä. Vaikka en itse aio lähteä tänä kesänä mustikkaan, monet vihertävät kaupunkilaiset ystäväni kyllä suuntaavat metsään ämpärit kourassa. Itse asiassa luonnon antimien keräily on tällä hetkellä niin hip ja pop, että on vähän noloa tunnustaa marjastavansa lähinnä Alepan pakastelaatikolla.

Miksi cityvihreä on melkein kirosana, vaikka vihertävät kaupunkilaiset ovat keskimäärin ihan kunnollisia kansalaisia? Oman kokemukseni mukaan monet heistä ovat aktiivisia toimijoita, jotka pyrkivät vaikuttamaan elinympäristönsä viihtyvyyteen. Tutkimustenkin perusteella cityvihreät ovat pitkälle koulutettuja veronmaksajia, jotka tekevät tietoisia kuluttajavalintoja. Onko se nyt niin kamalaa?

Ehkä cityvihreiden suurin synti ei löydykään toiminnasta vaan asenteesta. Lopulta syytösten ytimessä tuntuu nimittäin olevan vihertävien kaupunkilaisten  – kuviteltu  – ylimielisyys ja kaksinaamaisuus. Ja mikäänhän ei ole jantelagenin Suomessa pahempaa kuin se, että luulee olevansa parempi kuin joku muu. Laiska ja tietämätön vastarannan kiiski sen sijaan saa olla, varsinkin jos heikkoutensa tunnustaa.

Ymmärrän, mistä ylimielisyyssyytökset tulevat. Monet tuntemistani vihertävistä kaupunkilaisista ovat ottaneet asioista selvää. Kun heidän kanssaan keskustelee, tulee helposti besserwisseriyden yliajamaksi. Monesti kyse on kuitenkin vain siitä, että toinen on aidosti lukenut läksynsä – ei siis ikävästä asenteesta tai toisen kokemuksen vähättelystä. On oma ongelma, jos itsetunto ei kestä sitä, että toinen tietää enemmän.

Myös kaksinaamaisuus-syytöksessä voi olla kyse erilaisista kulttuureista ja niiden kohtaamattomuudesta. Jollekin marjametsään meno saattaa olla paluuta lapsuuden juurille, hiljentymistä ja  vuorovaikutusta luonnon kanssa. Mutta mitä jos jollekin toiselle samaa roolia toimittaa pyöräily Helsingin keskuspuiston halki? Täytyykö kaikkien hoitaa luontosuhdettaan samalla tavalla? Ja mitä jos jonkun ympäristöhuoli kumpuaa ostarilla vietetyistä tunneista ja siitä syntyneestä ymmärryksestä, että kulutusvirrat ovat tosissaan pielessä tällä pallolla?

Moni on varmasti viime vuosina saanut yliannostuksen suvaitsevaisuuspuheesta ja niistä eri ryhmistä, joita meidän kaikkien pitäisi sietää ja ymmärtää. Kaiken uhalla lisään nyt vielä listaan yhden ryhmän – nuo ärsyttävät cityvihreät. Siedätyshoitoon pätevät samat neuvot kuin muihinkin epäilyttäviin ryhmiin: Hanki itsellesi vaikka yksikin vihertävä kaupunkilainen ystävä. Saatat huomata, että he tarkoittavat hyvää ja osaavat olla ironisia myös itseään kohtaan. Cityvihreisiin kannattaa sopeutua, sillä he ovat tulleet jäädäkseen.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Kulutus.fi-blogissa

Advertisements

Pitääkö lähi-ihmisiä yrittää muuttaa?

Olen käynyt siippani kanssa paikoin kipakoitakin keskusteluja siitä, pitääkö läheisten ihmisten kulutustottumuksiin pyrkiä vaikuttamaan. Onko asiasta syytä huomauttaa, jos ystävien tai perheenjäsenten kulutustavat ovat ympäristön kannalta ongelmallisia? Missä menee puuttumisen raja?

Itse olen ollut puuttumisen suhteen melko varovainen. Olen ajatellut, että lähi-ihmisten tehtävänä on ennen kaikkea välittää toisistaan. Suvaitsevainen asenne on tarpeen varsinkin perheissä, jotka usein koostuvat melko erilaisista mutta vahvoin sitein toisiinsa solmituista yksilöistä. Kun perhettä – tai naapureita tai työkavereita – ei voi helposti vaihtaa, ihmisten olisi hyvä tehdä yhteiselosta  mahdollisimman siedettävää. Tätä tavoitetta moralisointi ei erityisesti edistä.

Oma linjanvetoni onkin ollut se, että olen puhunut kestämättömistä kulutustavoista lähinnä yleisellä ja yhteiskunnallisella tasolla. Tällöin olen voinut esittää tiukkojakin vaatimuksia. Kulutusongelma on kuitenkin pohjimmiltaan poliittinen, ja siksi siihen pitää vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin ja kannustimiin puuttumalla.

Samalla on selvää, että läheisen ihmisen tarkkanäköinen huomautus osuu ja uppoaa verrattoman paljon paremmin kuin ympäripyöreä filosofointi. Myös tutkimusten perusteella tiedetään, että esimerkiksi lapset vievät ympäristöviestiä kouluista koteihin. Samoin ihmisten arjen kanssa suoraan tekemisissä olevien portinvartijoiden kuten kauppiaiden ja huoltomiesten  on osoitettu olevan avaintekijöitä kulutustottumuksiin vaikuttamisessa.

Jos siis uskotaan, että esimerkiksi ilmastonmuutos on niin vakava tulevaisuuden uhka, kuin tiede meille kertoo, eikö jokaisen velvollisuus olisi katsoa, että ainakin oma lähipiiri käyttäytyy asiallisesti? Emmekö me ole sen verran velkaa ainakin pienille lähi-ihmisillemme, heidän lapsilleen ja lastenlapsilleen? Maistuuko puuttumatta jättämisessä enemmän pelkuruus kuin rakkaus?

Voidaan hyvin väittää, ettei pieni nalkutus sähkönkulutuksesta tai lentomatkailusta voi aiheuttaa kovin syviä traumoja kenellekään. Lisäksi eri perheissä ja piireissä siedetään eri tavoin muiden asioihin puuttumista: toisilla se on suorastaan osa kulttuuria, kun taas toiset lakaisevat isommatkin möröt siististi maton alle.

Onneksi eri ääripäiden välissä on myös kolmas tie, joka on tunnetusti tehokas mutta ei vaadi sen suurempaa suun pieksentää. Kyse on esimerkillä vaikuttamisesta. On yritettävä ensin itse ja oltava avoimesti oma itsensä yrityksineen ja erehdyksineen. Kuten lapsia joskus kasvattaneet hyvin tietävät, käsky ”älä tee niin kuin minä teen – tee niin kuin minä sanon” ei ole koskaan oikein toiminut. Sen vastakohta voi hyvin toimiakin.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Kulutus.fi-blogissa.

Viherretään neuvolat!

Kulutustutkimuksessa on huomattu, että yleiset elämänmuutokset ovat hedelmällisiä ajankohtia elämäntaparemonteille. Viesti osuu ja uppoaa paremmin, kun arki ei kulje automaattivaihteella, ja tietoisia valintoja pitää tehdä joka tapauksessa.

Toinen muun muassa Demos Helsingin taannoisessa selvityksessä esiin noussut seikka on, että tietyt portinvartijat ovat keskeisessä roolissa kulutustapojen muuttamisessa. Kun portinvartijat, esimerkiksi isännöitsijät, opettajat ja kauppiaat, ottavat asiakseen toimia, sillä on konkreettisia ja myös viestinnällisiä seurauksia yhteiskunnassa laajemminkin. Valitettavasti yksi tärkeä ja isossa elämänmurroksessa avainroolia näyttelevä taho puuttuu ympäristöasioiden portinvartijoiden porukasta. Kyse on neuvoloista.

Odotamme perheenlisäystä elokuussa. Meidät on jo imetty mukaan ystäväpiirin kierrätysrinkiin, ja olemme saaneet sivistystä kantoliinoista, erilaisista kestovaipoista ja sormiruokailusta. Vauvapiireissä ekoilu – tai ehkä pikemminkin ”luonnonmukaisuuteen” pyrkiminen – tuntuu olevan suorastaan valtavirtaa. Voin hyvin kuvitella, että monissa urbaanivanhempien porukoissa joutuu selittelemään, jos perheessä ei syödä itse tehtyä luomuruokaa, tueta pitkää imetystä ja pueta lasta Ruskovillaan.

Neuvolan kautta kuitenkin välitetään edelleen runsaasti myös kaupallista materiaalia. Ensimmäisellä neuvolakerralla tarjolla on muun muassa Helistimen DVD ja Vau.fi:n kirjanen vauvan odotuksesta ja syntymästä. DVD:n viesti koostuu takakannen mukaan ”faktatiedosta, asiantuntijoiden neuvoista ja vinkeistä sekä muiden vanhempien kokemuksista”. Tämä pitää tavallaan paikkansa. Toisaalta DVD:llä myös näytetään, miten Aktian pankkineuvoja halailee tulevia vanhempia, ja miten perhe somistaa lastenkammaria Tikkurilan vitivalkoisissa haalareissa.

Muutamasta kömpelöstä kaupallisesta viestistä viis. Mutta tuleville vanhemmille suunnattuihin materiaaleihin kyllä mahtuisi tietoa siitäkin, minkälaisilla valinnoilla lapsiperheen arjen ympäristökuormaa ja ympäristöterveydellisiä riskejä voi ihan oikeasti vähentää vauva-aikana ja sen jälkeen. Missä määrin lapsen kohtaamasta kemikaalikoktailista kannattaa hermostua? Minkälainen jätevuori  kertakäyttövaipoista syntyy? Onko tasapainoisen kasvun ehto omakotitalo Nurmijärvellä?

Näistä kaikista kysymyksistä kyllä löytää näkemyksiä netistä, mutta kattavaa ja puolueetonta  tietoa saa  helposti hakea. Uskaltaisin väittää, että ympäristöasiat kiinnostavat oman sukupolveni vanhempia siinä missä terveyskysymyksetkin. Lisäksi pallo jää lapsille perinnöksi. Siten vanhempien ympäristövastuullisuus vähentää niitä ongelmia, joiden parissa lasten sukupolvi joutuu aikanaan kamppailemaan.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Kulutus.fi-blogissa.