Kesä ilman ekokatastrofia

Mietin hiljattain, olisiko elämäni erilaista, jos ei olisi ilmastonmuutoksen, lajikadon ja luonnonvarojen ylikulutuksen kaltaisia ympäristöpeikkoja. Viettäisinkö kesäni eri tavoin? Teenkö uhrauksia?

Totesin, että monet aikoinaan vaivaa vaatineet valinnat ovat uponneet selkäytimeen ja sujuvat automaattisesti. Vaikka kaikki ympäristöriskit peruttaisiin huomenna, tapani tuskin muttuisivat kovin nopeasti.

Samalla huomasin, että monet ympäristösyistä tehdyt valinnat ovat keränneet ympärilleen laajemman kimpun merkityksiä: Luomu maistuu paremmalta. Pyöräillessä saa liikuntaa. Viileässä nukkuu makeasti. Vastaavasti monia ympäristön kannalta ongelmallisia toimintatapoja on alkanut salakavalasti demonisoida.

Lomalentämisen lopettaminen on varmaankin isoin asia, jossa kuvittelen tehneeni oikeita ympäristöuhrauksia. Olen uskotellut itselleni, että lentäminen on ärsyttävää, ja että läheltä löytyy ihan yhtä kiinnostavia kohteita kuin kaukaa. Nyt useamman kesän kokemuksen perusteella pitää todeta, ettei se ihan niinkään ole.

Jos kerosiinin polttaminen julistettaisiin ekoteoksi, näyttäisin VR:lle keskaria ja buukkaisin halvan kesälennon. Olisi ihanaa viettää viikonloppua Berliinissä ja joululomaa Riossa. Vaikka hitaasti maata pitkin etenemisessä on oma viehätyksensä, on kiehtovaa nousta koneeseen Helsingissä ja putkahtaa ulos Pekingissä.

Tällaisten asioiden myöntäminen on minusta tärkeää. Ylenmääräinen demonisointi vie nimittäin mahdollisuuden ymmärtää muiden valintoja ja keskustella niistä. Ja vaikka puritanismi on kovin epämuodikasta, on ihan hyvä antaa itselle tunnustusta, jos on joskus onnistunut tekemään toisin kuin ensin huvittaisi. Luopumisessa on oma kauneutensa – ja sitä sarkaa pitää harjoittaa vielä aika antaumuksellisesti, jos joskus mielitään oikeasti elää kesää ilman ekokatastrofia.

Kolumni on julkaistu aiemmin Huilissa (3/2012)

Advertisements