Degrowth - three things to learn about the economy and the stories told about it

Advertisements

Kasvukritiikki ei johda muutokseen

Talous ja kasvun puute ovat olleet uutisten kuumimpia aiheita viime vuosina. Samaan aikaan kasvukritiikin uusin aalto on saapunut Suomeen degrowth-keskustelun myötä. Juuri julkaistussa väitöskirjassani esitän, että kasvukritiikki tukee pohjimmiltaan nykytaloudessa pitäytymistä. Syy löytyy inhimillisestä taipumuksestamme hahmottaa asioita tarinoiden kautta.

Kriittisessä kasvukeskustelussa ei ole tarinan ominaisuuksia, sillä siinä argumentit on järjestetty niin, että ne sotivat alkuperäiseen tarinan osia vastaan. Kritiikki ei siis pysty luomaan vallitsevan kasvukertomuksen kanssa kilpailevaa tarinaa. Näin siitä tulee poliittista melua, joka vain lisää epävarmuutta talouden kentälle. Ja koska tuulisina aikoina kaivataan vakautta, kritiikki johtaa paradoksaalisesti tilanteeseen, jossa tarraudumme entistä vahvemmin alkuperäiseen kasvutarinaan.

Jos palataan perusasioihin, minkälainen on se suomalainen kasvutarina, jota degrowth-keskustelussakin kritisoidaan? Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisemassa väitöskirjassani analysoin Suomen kestävän kulutuksen ja tuotannon ohjelmaan (2003-2010) vaikuttaneiden toimijoiden haastatteluja. Niiden perusteella kyse on tarinasta, jossa Suomi määritellään runsaasti raaka-aineita käyttäväksi maaksi, jossa vientiteollisuuden ja hyvinvoinnin yhteys on saumaton. Tarinan edetessä Suomi joutuu monenlaisten taloudellisten ja ympäristöhaasteiden ristituleen. Hyvinvointi on uhattuna.

Tarinan loppuepisodissa taloudelle annetaan etulyöntiasema. Valtiovarainministeriö jyrähtää viimeisen sanan. Kasvu jatkuu – Suomi selviää.

Kasvukriitikkojen mukaan Suomen talouden ongelmat eivät ole kovin suuria siihen verrattuna, että ympäristön kantokyky on globaalisti uhattuna. Alati lisääntyvä talouskasvu ei enää paranna onnellisuutta ja hyvinvointia Suomessa. Tarvittaisiin rakenteellista muutosta, joka perustuisi demokratialle, ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin priorisoinnille. Mitä tämä tarkoittaisi käytännössä, jää maailmanparannuspuheissa auki.

Väitöskirjani mukaan perinteisen kasvutarinan vaihtoehdoksi muodostuu ekotehokkaan talouden tarina. Ideana on, että talous voi hyötyä ympäristöhaasteiden myötä syntyvistä teknologiamarkkinoista.

Kertomus ekotehokkaasta taloudesta on vain hieman kehitelty versio vanhasta kasvutarinasta. Sen peruskivenä on tuttu ajatus siitä, että vahvalla kasvutaloudella ja inhimillisellä hyvinvoinnilla on elimellinen yhteys. Siksi ekotehokkaan talouden tarina on myös helposti omaksuttavissa.

Kuitenkin myös kasvukritiikistä voi ponnistaa positiivinen muutosvoima, mikäli sen nostamista aineksista rakennetaan omaa tarinaa. Tarvitaan makrotaloudellisia malleja, joissa kuvataan mahdollisuuksia saada talous kestävälle uralle ilman jatkuvaa kasvua. Konkreettisesti kyse voi olla myös sellaisen taloudellisen toiminnan yleistymisestä, jossa voittojen tavoittelu ei ole pääasiallinen motiivi. Uudenlaisten tarinoiden kehittely tukee demokratiaa: se tekee valinnan mahdolliseksi.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Turun Sanomissa (27.7.2012)

About the essence of degrowth

The concept of degrowth has lately been a frequent topic of discussion – and confusion – in Europe. What is it actually about? A review of  recent academic literature reveals that degrowth has many faces and that the concept can be used inconsistently even in a short article by a single author. In this short piece, I try to shed light on the most important characteristics, and contradictions, of the concept.

Critique of growth is not a novel phenomenon. Since the 1950s, many social scientists have questioned – from both social and environmental perspective – the usefulness of unconditionally striving for economic or GDP growth (van den Bergh, 2009, p. 540). In 1970s, the famous Limits to Growth report (Meadows et al., 1972) elicited planetary boundaries and Small is Beautiful (Schumacher, 1973) brought up questions about size and the proper place for economics. However, in 1970s, limits were discussed much more in the terms of  population growth than consumption even though the role of wealth and “saturation level” were noticed, as well (Cohen, 2001).

The concept of degrowth is originally based on the work by Nicholas Georgescu-Roegen who is one of the founding fathers of ecological economics. Thus, the roots of the concept go thirty years back in time (Martínez-Alier et al., 2010, p. 1741). However, for the moment, degrowth is the buzzword of the latest wave of growth critique. On the basis of the recent academic writings, the following two aspects seem to be common to various framings of degrowth:

(1) Degrowth deconstructs and repoliticises the naturalness of economy and the growth imperative by viewing them as historical phenomenon (e.g. Fournier, 2008; Martínez-Alier et al., 2010). It states that without  an unconditional growth objective there will be more political space for all types of policy that aim at improving well-being but have negative consequences for growth or the rate of growth  (van den Bergh, 2009).

(2) Degrowth foregrounds of democracy and citizenship as starting points for alternatives to consumersim and economism. Citizens are needed for questioning, not just the economic models but the importance accorded to economy in general in our present-day societies (e.g. Fournier, 2008; Martínez-Alier et al., 2010).

At the same time, diverse framings of degrowth differ from each other in at least two respect. While some authors want to emphasise the mere act that degrowth departs from the current status quo, some others frame degrowth as a political programme with quite specific contenst. Confusingly, the extent to which degrowth is seen as a concrete concept or a political slogan varies even within one article. At least the following two ”schools of thought” seem to exist:

(1) Degrowth as a political slogan: Implies escaping from the economy as a system of representation (Fournier, 2008) or being relaxed/neutral about growth (van den Bergh, 2009); the concept is considered to be asymmetrical to economic growth (Latouche, 2010; Martínez-Alier et al., 2010).

(2) Degrowth as a concrete political programme: Implies scaling down the economy and growth, e.g. ”an equitable and democratic transition to a smaller economy with less production and consumption ” (Martínez-Alier et al., 2010, p. 1741; see also van den Bergh, 2009). The concept can be used as a synonym for decrease in the context of  economic growth, e.g. ”[d]egrowth of the ecological footprint in the North (and thus the GDP) is a necessity” (Latouche, 2010, p.521) 

Personally, I prefer the first one of these schools of thought and particularly the idea that degrowth would mean being relaxed about economic growth. However, it is clear that each time one talks about degrowth, it is essential to define, what one actually means. Degrowth is an intriguing buzzword – but also one with potential to create plenty of misunderstandings.  

References

Cohen, M.J., 2001. The Emergent Environmental Policy Discourse on Sustainable Consumption, in:

Cohen, M.J., Murphy, J. (Eds.), Exploring Sustainable Consumption: Environmental Policy and the Social Science. Pergamon, Oxford. pp. 21–37.

Fournier, V., 2008. Escaping from the economy: the politics of degrowth, International Journal of Sociology and Social Policy. 28, 528–545.

Latouche, S., 2010. Degrowth. Journal of Cleaner Production. 18, 519–522.

Martínez-Alier, J., Pascual, U., Vivien, F.-D., Zaccai, E., 2010. Sustainable de-growth: Mapping the context, criticism and future prospects of an emergent paradigm. Ecological Economics. 69, 1741–1747.

Meadows, D.H., Meadows, D.L., Randers, J., Behrens III, W.W., 1972. The Limits to Growth: A Report for the Club of Rome’s Project on the Predicament of Mankind. The New American Library, New York.

Schumacher, E.F., 1973. Small Is Beautiful: Economics as if People Mattered. Harper Perennial, New York.

van den Bergh, J.C.J.M., 2010. Relax about GDP growth: implications for climate and crisis policies. Journal of Cleaner Production.18, 540–543.

Kasvukeskustelua ja vapautushommia

Jouduin kesän aikana toistuvasti vastaamaan kymykseen siitä, mitä annettavaa Suomeen rantautuneella  degrowth-keskustelulla oikein on. Mistä on kyse? Eikö kasvukritiikki ole 70-luvun haamuja? Mitä vaihtoehtoja degrowth-liikkeellä muka on tarjota? On ollut ihan terveellistä yrittää muotoilla villakoiran ydintä Facebook-keskusteluissa, kesäjuhlilla ja ystävien lasten synttäreillä. Nyt tiedän jo, millä kärjellä aloitan: minulle degrowth-keskustelussa on kyse ennen kaikkea poliittisesta tilan ottamisesta ja B-suunnitelman luomisesta.

Tämän ajattelutavan lähtökohtana on siis idea siitä, että talouskasvun tavoittelu vie yhteiskunnassamme kohtuuttomasti tilaa tärkeämmiltä asioilta kuten ympäristöongelmien ratkaisulta ja sosiaaliselta hyvinvoinnilta. Talouskasvu näyttäytyy yhtäältä pakkona ja yhteiskuntarauhan säilyttämisen edellytyksenä, toisaalta kulttuurissamme tuntuu vallitsevan suoranainen kasvufetissi. Ajattelen, että jos tälle pakolle saataisiin vaihtoehtoja, ongelmallisiin kehityskulkuihin olisi helpompi puuttua.

Samalla esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunta ja biodiversiteetin säilyttäminen saattavat hyvinkin kääntää talouden laskuun. Mikäli näin tapahtuu, haluan, että yhteiskuntamme osaa luovia tilanteessa pehmeästi ilman työttömyyden, köyhyyden ja valtion velan räjähdysmäistä kasvua. Ylipäänsä: mikäli tällaista B-suunnitelmaa ei ole, ongelmien ratkaisemiseksi tarvittavat askeleet saattavat näyttäytyä liian suurina, eikä niitä uskalleta ottaa.

Miten muutamat degrowth keskustelun kansainväliset nimet hahmottavat keskustelun ydinkysymyksen? Tykkään Jeroen van den Berghin provokaatiosta, jonka mukaan pääasia olisi, että valtiot vain relaisivat kasvun suhteen. BKT:n heilahduksille suuntaan tai toiseen ei kannattaisi pahemmin korvaansa lotkauttaa, ainakaan politiikan puolella. Taloudessa BKT voisi toimia yhtenä mittarina muiden (tärkeämpien) rinnalla. Myös ranskalaisen  décroissance-liikkeen johtava aivo, Serge Latouche, on määritellyt degrowthin ennen kaikkea vapauttavaksi termiksi.

Mistä sitten pitäisi vapautua? Joachim Spangenberg erottelee kasvuilmiön kolme erilaista puolta: ensinnäkin kehitystä suuntaavan kasvupuheen, toiseksi kasvua ajavan politiikan ja vasta kolmanneksi itse talouskasvun seurauksineen. On tärkeää ymmärtää, mikä ilmiön puoli mihinkin ongelmaan vaikuttaa, jolloin myös toimenpiteet voidaan kohdistaa oikein. Esimerkiksi kasvua ajavan politiikan seuraukset saattavat olla päinvastaisia itse kasvun seurannaisvaikutusten kanssa

Lopulta ekologisen taloustieteen keskeinen hahmo Joan Martínez-Alier kumppaneineen ovat kiteyttäneet viisaasti sen, minkälaiset käsitteet ovat hyödyllisiä. Degrowthin ja kestävän kehityksen kaltaisten käsitteiden laatua pitäisi arvioida sen perusteella, missä määrin ne pystyvät saamaan aikaan muutosta itse määrittelemäänsä suuntaan – oli kyse sitten poliittisen tilan raivaamisesta tai kasvuvapaan yhteiskunnan luomisesta. Olisi kohtuutonta odottaa, että vasta siivilleen pyrähtäneellä liikkeellä olisi valmis vaihtoehtosuunnitelma takataskussaan. Vähintäänkin vapauttavia ajatuksia on kuitenkin luvassa 24. syyskuuta, kun Peter Victor, Tim Jackson ja Serge Latouche nousevat Vanhan ylioppilastalon lavalle. Tervetuloa silloin!

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Kulutus.fi-blogissa

Minun, meidän ja John Stuart Millin degrowth

Olen ollut mukana rakentamassa Suomeen verkostoa degrowth-käsitteen ympärille. Käsitteelle ei ole vielä virallista suomennosta. Suosittuja vaihtoehtoja ovat olleet ainakin kohtuutalous, kasvuton talous, kestotalous ja myötämäkiyhteiskunta. On ollut jännittävää huomata, miten monia ihmisiä kasvukeskustelu kiehtoo tänä aikana. Verkoston ensimmäiseen tapaamiseen tuli 25 ihmistä, mutta Suomen sosiaalifoorumissa huhtikuussa pidetyssä seminaarissa osallistujia oli jo yli parisataa.

Samalla olen huomannut, että kasvukeskustelun tulokulmat ja kriittisistä huomioista tehdyt päätelmät ovat hieman erilaisia. Tämä on ymmärrettävää, sillä kasvumania tuntuu puskeneen yhteiskunnan joka kolkkaan – vaihtelevin seurauksin. Minua itseäni hiertää eniten ympäristöhuoli. Esimerkiksi omalla alallani kulutustutkimuksessa on paljon esimerkkejä siitä, miten kulutusmäärien kasvu syö jatkuvasti ekotehokkuuden saralla saavutettuja parannuksia: henkilöautoliikenne ja kotitalouksien sähkölaitteet ovat tästä vain muutamia esimerkkejä.

Ilmiö on huomattu myös taloustieteessä: Jevonsin paradoksin mukaan jonkin resurssin käytön tehostuminen johtaa keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä tämän resurssin käytön lisääntymiseen, eikä niinkään vähentymiseen. Samalla palvelu- ja immateriaalitalouteen liitetyt toiveet ovat toistaiseksi osoittautuneet ylimitoitetuiksi. Tim Jacksonin mukaan suhteellista irtikytkentää talouden ja ympäristövaikutusten välillä on kyllä tapahtunut, ja esimerkiksi yhden dollarin tuottamiseen tarvittavan energian määrä on laskenut kolmanneksella viimeksi kuluneen kolmen vuosikymmenen aikana. Toimeliaisuuden määrän lisääntyminen on kuitenkin syönyt ekotehokkuusedut, ja vuoden 1990 jälkeen maapallon energiankäyttöön liittyvät päästöt ovat lisääntyneet 40 prosenttia.

Olen huomannut, että en ole huoleni kanssa yksin. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että kriittinen suhtautuminen ”ikuiseen kasvuun” on nykyisin hyvin yleistä. Luulen kuitenkin, että jos kasvua ryhdyttäisiin purkamaan heti huomenna, monelle tulisi hätä käteen. Ajatus työpaikkojen ja hyvinvointipalvelujen kasvukytköksestä on todennäköisesti vielä yleisempi kuin tuo aiemmin mainitsemani kasvukritiikki. Lisäksi käsitys kasvun siunauksellisuudesta tuntuu olevan erityisen iskostunut monien avainasemassa olevien toimijoiden ajattelutapaan.

Kaikesta huolimatta on hämmentävää, kuten Tim Jackson toteaa, ettei tässä lukemattomien tutkimusten ja selvitysten maailmassa ole kehitetty juuri minkäänlaisia makrotaloudellisia malleja, joissa olisi katsottu, miten talouden perustekijät kuten työllisyys ja investoinnit kehittyvät, jos pääoman kerryttämistä hidastettaisiinkin hallitusti. Sitä ei vain tiedetä. Virkistävän poikkeuksen muodostavat Peter Victorin Kanadalle laatimat skenaariot, joissa muun muassa työttömyyden ja köyhyyden puolittaminen onnistuvat samalla, kun talouden kasvu jäähdytetään 25 vuoden kuluessa. Keskeisiä keinoja ovat investointien siirto yksityisistä julkisiin hyödykkeisiin sekä palkkatyöhön käytettyjen tuntien vähentäminen ja tasaisempi jakaminen. Victor kuitenkin toteaa, ettei onnistuminen ole varmaa: jos muutos tapahtuu hallitsemattomasti, seurauksena on romahdus.

Minusta Victorin pioneerityötä pitäisi jatkaa Suomessa. Maallemme tarvittaisiin oma degrowth-skenaario, jos käykin ilmi, ettei jatkuva kasvu ole enää syystä tai toisesta mahdollista – tai haluttavaa. Tähän työhön tarvitaan kipeästi taloustieteilijöitä. Lisäksi tarvitaan rohkeita polittisia toimijoita, lukuisten alojen tutkijoita sekä  kansalaisia, jotka ovat valmiita kehittelemään vaihtoehtoisia malleja myös ruohonjuuritasolta käsin. Tarvitsemme laajaa yhteiskunnallista keskustelua: epäpyhiä alliansseja ennemmin kuin oikeassa olijoita.  Talousjärjestelmä ei ole vielä valmis. Mutta olisi korkea aika sille, että talouden välinearvojen sijaan saisimme poliittista tilaa keskittyä niihin asioihin, joilla on aidosti väliä. Uskon, että näin taloustieteen oppi-isä John Stuart Millkin haluaisi meidän toimivan.

(Kirjoitus on julkaistu aiemmin Kulutus.fi-blogissa)