Yhteiskuntapolitiikka-lehti: Kokeilukulttuuri on suomalainen hallinnollinen innovaatio

Kiitos Olli-Pekka Heinoselle (YP1/2017) ja Matti Rimpelälle (YP 2/2017) kokeilukulttuuriin liittyvistä keskustelunavauksista. Rimpelä toteaa aivan oikein, että kokeilemalla kehittämistä on tehty ennenkin esimerkiksi toimintatutkimuksen saralla. Jaamme Rimpelän ajatuksen siitä, ettei suurien poliittisten linjavalintojen tekoa ole syytä piilottaa puuhastelun savuverhon taakse. Olemme hänen kanssaan kanssa yhtä mieltä myös tarpeesta koota ja luoda analyyttista kirjallisuutta kokeilukulttuurista, joka toistaiseksi lepää melko suppeiden selvitysten varassa.

 

Tällä hetkellä syynä laajemman analyysin puutteeseen on ennen kaikkea se, että kokeilukulttuuri on poliittisessa sanastossa ja myös monille tutkijoille uusi termi. Yliopistoissamme ei ole kokeilevan kehittämisen oppituolia. Sen sijaan on psykologian, taloustieteen ja yhteiskuntapolitiikan oppituoleja, joissa kokeilujen käyttäminen tiedontuotannossa on vakiintunut osa menetelmävalikoimaa. Kokeilukulttuurin vahvistaminen sisältää kuitenkin ajatuksen siitä, että eri tieteenaloilla tehtävät kokeilut voisivat olla vahvemmin osa myös päätöksentekoa. Lisäksi se tuo aloittelevien kasvuyritysten start-up-kulttuurista kumpuavan nopeiden kokeilujen idean osaksi yhteiskunnan kehittämistä.

 

Kokeilukulttuurin toiminnalliseksi ytimeksi voidaan määritellä uusien asioiden vieminen mahdollisimman nopeasti niiden aitoon toimintaympäristöön. Kokeiluilla tarkoitamme ”tapaa saada tietoa toimenpiteiden tai muutosten hyödyllisyydestä ja vaikutuksista ennen niiden laajempaa käyttöönottoa” (Demos Helsinki & Avanto Helsinki: Design for Government, 2015). Olennaista on tekemällä oppiminen ja toiminnan korjaaminen kokemusten perusteella.

 

Kokeiluihin sisältyykin elimellisenä osana mahdollisuus epäonnistumiseen. Tämän takia tarvitaan erityistä kehittämisen kulttuuria, kokeilukulttuuria, joka professori Jari Stenvallin vielä julkaisemattoman tutkimuksen mukaan perustuu luottamukselle, vuorovaikutukselle, epäonnistumisten sietämiselle ja oppimisen korostamiselle. Kyse on nykyistä kehittämiskulttuurin valtavirtaa ennakkoluulottomammasta, toiminnallisemmasta ja notkeammasta toiminnan tavasta.

 

Kokeilukulttuuri on noussut hallitusohjelmaan aikana, jolloin suomalainen yhteiskunta kohtaa monia mittavia ja monimutkaisia haasteita. Sen nousu on ollut mahdollista, koska perinteisen suunnittelukulttuurin haasteet on tunnistettu ja jaettu niin laajasti. Kyse on nähdäksemme eräänlaisesta poliittisesta tai hallinnollisesta innovaatiosta.

 

Työtä kokeilukulttuurin edistämiseksi on nyt tehty reilun puolentoista vuoden ajan, ja kokemuksemme mukaan avaukselle on ollut tarvetta. Työn keskeiseksi sisällöksi on muodostunut kokeilutiedon ja käsitteistön selkeyttäminen, olemassa olevan osaamisen ottaminen parempaan käyttöön sekä kokeilujen edistäminen yhteiskunnan eri tasoilla paikallisyhteisöistä työpaikkoihin, kuntiin ja aina hallituksen strategisten kokeilujen tasolle saakka. Viimeisimpänä hedelmänä julkaistiin juuri kokeilujen yhteiskehittämiseen, rahoittamiseen ja oppien tallentamiseen tarkoitettu Kokeilunpaikka.fi.

 

Kokeilukulttuuri pyrkii olemaan vastaus raskaalle ja panossuuntautuneelle suunnittelukulttuurillemme, jossa tutkijoiden päätehtäväksi on muodostunut hakea ja käyttää rahoitusta ja julkaista rajatulle tieteelliselle yleisölle. Yhteiskunnallisen vuoropuhelun käynnistäminen kokeilevamman toimintakulttuurin edistämiseksi molemmilla puolella pöytää voi tarjota jälleen yhden tervetulleen keinon saada sekä tutkijoiden että kansalaisten ääni paremmin kuuluville yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.

 

Saamamme palautteen mukaan esimerkiksi julkishallinnon kehittäjiä niin kunnissa kuin valtiolla inspiroi ennen kaikkea kokeilukulttuuriin kuuluva mahdollisuus epäonnistua. Oppimisen korostaminen yli onnistumisten erottaa kokeilut esimerkiksi tyypillisistä kehittämishankkeista. Oppiminen tulee tavoitteeksi itsessään. Kun onnistumisen pakkoa ei ole, uusia asioita voidaan tehdä rohkeammin ja avoimemmin. Kokeiluissa on mahdollisuuksia niin tutkimusmenetelmälliseen kehittämiseen, hallinnon tehostamiseen kuin demokratisoimiseenkin.

 

Olemmekin kiitollisena ottaneet vastaan tutkijayhteisön aloitteellisuuden, joka on kiteytynyt vaikkapa perustulokokeilua pohjustaneessa laadukkaassa ja haastavassa selvityksessä (Kangas & Pulkka: Ideasta kokeiluun, 2016), ekonomistien aktiivisuuden satunnaistettujen koeasetelmien saamiseksi laajemmin politiikkapäätöksenteon käyttöön (Hämäläinen & Verho: Joko Suomessa koittaisi…, 2017) tai terveyspsykologian päivien yhteydessä järjestetyn vuoropuhelun interventiotutkimuksen ja päätöksenteon vuorovaikutuksesta tällä alueella. Tiedeyhteisö on pääosin suhtautunut myönteisesti hallinnon sille tarjoamaan yhteistyökutsuun.

 

Kehittämiskulttuurin muuttaminen on erilainen poliittinen päämäärä. Uskomme, että kokeilukulttuurin kärkihanke on kokeilu, joka kannattaa tehdä.

 

Annukka Berg, Kaisa Lähteenmäki-Smith ja Ira Alanko

 

Kirjoitus on julkaistu Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä (2017, 82:3):  http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/134789/YP1703_Bergym.pdf?sequence=2

 

Advertisements